Meil­lä Par­kin­son-ker­ho­lai­sil­la oli haus­kaa, kun olim­me päät­tä­neet ke­rään­tyä kei­la­hal­lil­le tun­nik­si en­nen ker­hon al­kua har­joit­te­le­maan kei­laa­mis­ta. Muu­ta­mat oli­vat har­ras­ta­neet ai­kai­sem­min­kin tuo­ta ur­hei­lu­la­jia, mut­ta osa oli en­si­ker­ta­lai­sia.

Mi­nä­kään en ol­lut har­ras­ta­nut la­jia ai­kai­sem­min täl­lai­ses­sa mit­ta­kaa­vas­sa. On­han sitä las­ten pe­liä pe­lat­tu – mut­ta pal­lot pai­noi­vat nyt 8–12 ki­loa. Omil­la ken­gil­lä ei voi­nut men­nä sa­liin, vaan oli vaih­det­ta­va ta­lon ken­gät. Pal­lo va­lit­tiin sen pai­non ja sor­men­rei­kien koon mu­kaan. Ru­ve­taan­ko­han me oi­kein kil­pai­le­maan naa­pu­riyh­dis­tys­ten kans­sa, kun­han ke­hi­ty­tään? Oli se niin mu­ka­va ko­ke­mus.

Par­kin­son-ker­ho on toi­mi­nut paik­ka­kun­nal­lam­me jo vuo­sia sit­ten, mut­ta ol­lut vä­lil­lä py­säh­dyk­sis­sä. Nyt 15–20 hen­keä käy ker­hos­sa ak­tii­vi­ses­ti ker­ran kuu­kau­des­sa vaih­ta­mas­sa kuu­lu­mi­sia. Juom­me kah­via ja pi­däm­me ar­pa­jai­sia. Jaam­me siel­lä toi­sil­lem­me tie­to­ja, joi­ta kurs­seil­la olem­me saa­neet. Asi­an­tun­ti­joi­ta­kin on usein pai­kal­la, ja me Par­kin­so­nin tau­tia sai­ras­ta­vat olem­me it­se par­hai­ta ver­tais­tu­ki­joi­ta toi­sil­lem­me.

Syk­syk­si olem­me suun­ni­tel­leet Par­kin­son-kä­ve­lyä. In­nos­tuim­me vii­me syk­sy­nä sii­hen. Ta­pah­tu­maan osal­lis­tui tois­ta­sa­taa hen­ki­löä, ja jo­kea seu­rai­le­van po­lun var­rel­la oli runo- ja lau­lu­ryh­miä. Se oli oi­kein on­nis­tu­nut ta­pah­tu­ma. Kau­pun­gin lii­kun­ta­toi­mi on meil­le hyvä yh­teis­työ­kump­pa­ni. Kah­vi- ja ar­pa­ra­hoil­la olem­me hank­ki­neet ui­ma­lip­pu­ja ja kun­to­sa­li­vuo­ro­ja. Kau­pun­gil­ta saa­tu avus­tus on li­sä­nä.

Meil­lä on vi­reä ker­ho. On mah­ta­va, kun nämä va­paa-ajan har­ras­tuk­set luo­vat yh­teen­kuu­lu­vai­suu­den hen­keä. On aja­tel­ta­va­na muu­ta­kin kuin sai­rau­den tuo­mia vai­keuk­sia ja ra­joi­tuk­sia ki­pui­neen. Ris­kim­mät saat­ta­vat ly­kä­tä pyö­rä­tuo­lis­sa is­tu­via.

Kun lää­kä­rin an­ta­ma di­ag­noo­si on Par­kin­so­nin tau­ti, niin mo­nen aja­tus jäh­met­tyy. Ei­hän sitä näy edes la­bo­ra­to­ri­o­ko­keis­sa! On­ko käy­nyt mie­les­sä­kään Par­kin­so­nin tau­ti, vi­ho­vii­mei­nen sai­raus. Mut­ta niin sii­hen vä­hi­tel­len so­peu­tuu. Mi­nul­le tau­ti ei tul­lut yl­lä­tyk­se­nä. äi­ti­ni ni­mit­täin sai­ras­ti vii­mei­si­nä vuo­si­naan tätä sa­maa tau­tia.

Sai­raus tu­lee hii­pi­mäl­lä. Var­hai­sim­pia oi­rei­ta voi­vat ol­la uni­häi­ri­öt, um­me­tus ja ha­ju­ais­tin hä­vi­ä­mi­nen. Mi­nul­la meni kau­an, en­nen kuin va­sem­paan kä­teen al­koi tul­la pien­tä va­pi­naa. Se se­koit­tui aluk­si ”kah­vi­kup­pi­va­pi­naan". Nyt pi­tää lu­sik­kaa vaih­del­la kä­des­tä toi­seen, et­tä saa ruu­an suu­hun. Vaan vie­lä se on­nis­tuu. Kä­den va­vis­tes­sa ruu­as­ta tu­lee ma­ke­am­paa tai suo­lai­sem­paa kuin keit­tä­jä tar­koit­ti­kaan. Jos­sa­kin vai­hees­sa tai­dam­me jo­kai­nen tar­vi­ta avus­ta­jan.

Tie­to­ko­ne ja sen näp­päi­mis­tö on to­del­la hyvä kek­sin­tö. Minä toi­si­naan kir­joi­tan vie­lä ai­ka hy­vin ky­näl­lä, mut­ta useim­min kir­joi­tus on sur­ke­an pien­tä sö­her­rys­tä, jos­ta it­se­kään ei saa sel­vää...

Par­kin­so­nin tau­ti on kai­kil­la eri­lai­nen ja eri­ta­soi­nen. Useim­mat tar­vit­se­vat avus­ta­jaa pie­nis­sä­kin asi­ois­sa. On hie­noa, kun esi­mer­kik­si juh­lis­sa ys­tä­vät aut­ta­vat kah­vi­ku­pin siir­tä­mi­ses­sä tar­joi­lu­pöy­däs­tä ha­lut­tuun paik­kaan. Kun me muis­tam­me ot­taa toi­sem­me huo­mi­oon, ei mei­dän ke­nen­kään tar­vit­se pien­ten ra­joit­tei­den vuok­si jää­dä pois yh­tei­sis­tä ti­lai­suuk­sis­ta, ei seu­rois­ta, ker­hos­ta ei­kä kei­la­hal­lis­ta­kaan.