Is­tun ko­to­na päi­vä­kah­vil­la. Lä­he­tän ys­tä­väl­le­ni ku­van kuk­ka­kim­pus­ta pöy­däl­lä­ni ja ker­ron, et­tä tääl­lä on kau­nis­ta, vaik­ka koti-ikä­vä on­kin kova. Ys­tä­vän vas­taus saa it­kun sil­mään. ”Voi mi­ten kau­nis­ta. Aja­tel­la, jos voi­sin vain ki­pais­ta sin­ne ja is­tah­taa seu­rak­se­si!” Mi­kään ei sil­lä het­kel­lä oli­si tun­tu­nut pa­rem­mal­ta kuin saa­da is­tah­taa päi­vä­kah­vil­le ys­tä­vää vas­ta­pää­tä, ja­kaa elä­mää kas­vok­kain ja saa­da vain ol­la, le­vä­tä ja tun­tea it­sen­sä ra­kas­te­tuk­si.

Koti-Suo­men ul­ko­puo­lel­la asu­es­sa­ni olen mo­nes­ti ko­ke­nut yk­si­näi­syyt­tä. Yk­si­näi­syys on opet­ta­nut mi­nul­le mo­nen­lais­ta. En­nen kaik­kea sitä, et­tä sy­vim­mis­sä­kään tun­ne­ti­lois­sa en kos­kaan ole täy­sin yk­sin. Ja et­tä kaik­kien yk­si­näi­syy­den tun­tei­den läpi sel­vi­ää hen­gis­sä, vaik­ka vä­lil­lä ot­tai­si ko­vil­le­kin. Olen op­pi­nut myös, et­tä yk­si­näi­syys ja omien aja­tus­ten­sa kans­sa it­sek­seen ole­mi­nen on toi­si­naan oi­kein hyvä asia.

Mut­ta mi­ten iha­naa on­kaan yk­si­näis­ten het­kien jäl­keen koh­da­ta ys­tä­viä! Ta­pah­tuu­pa se sit­ten säh­köi­ses­ti tai li­ve­nä. Ja saa­da tuu­let­taa omia aja­tuk­si­aan jon­kun seu­ras­sa, sel­lai­sen, joka ym­mär­tää ja vä­lit­tää. Tar­tos­sa asu­es­sa ys­tä­vien yh­tey­de­no­tot ovat nous­seet ar­vok­kaam­mak­si kuin Suo­mes­sa kos­kaan. Myös kaik­ki ys­tä­vien vie­rai­lut tääl­lä ovat ol­leet ai­van juh­la­het­kiä.

Ke­säl­lä olem­me muut­ta­mas­sa ta­kai­sin Suo­meen. Se tun­tuu hy­väl­tä, mut­ta jän­nit­tää sa­mal­la. Mi­ten mei­dät ote­taan vas­taan? Löy­däm­me­kö uu­del­leen ki­vut­to­mas­ti oman paik­kam­me? Saa­vat­ko lap­set ka­ve­rei­ta? Tai ovat­ko omat ys­tä­vyys­suh­tee­ni, var­sin­kin ne, jot­ka nyt pois­sa­o­lon ai­ka­na ovat jää­neet hy­vin vä­häl­le yh­tey­den­pi­dol­le, edel­leen voi­mis­saan? Olen miet­ti­nyt mo­nen­lai­sia asi­oi­ta ja sa­mal­la myös ym­mär­tä­nyt, et­tä toi­set asi­at ovat muut­tu­neet pois­sa ol­les­sam­me ja toi­set ovat edel­leen sa­moin. Ja et­tä se on hyvä niin. Muu­tos on ta­pah­tu­nut niin it­ses­säm­me kuin sii­nä­kin tu­tus­sa, van­has­sa ym­pä­ris­tös­säm­me. En­ti­sen ko­din naa­pu­riin on nous­sut uu­si talo ja hiu­kan kau­em­mak­si on muut­ta­nut ys­tä­vä­pa­ris­kun­ta. Ou­lun kau­pun­gin il­me on muut­tu­nut Val­ke­an ja Ki­vi­sy­dä­men myö­tä, mut­ta toi­saal­ta tu­tut ka­dut ja kau­pat ovat suu­ril­ta osin vie­lä en­ti­sil­lä pai­koil­laan. Rak­kaat van­hem­pa­ni ja si­sa­ruk­se­ni asu­vat tu­tuis­sa ko­deis­saan, ja nii­hin ko­tei­hin on ai­na ma­ta­la kyn­nys men­nä. Mi­tään tär­ke­ää en ole var­mas­ti me­net­tä­nyt näi­den kah­den vuo­den ai­ka­na.

Asu­mi­nen Tar­tos­sa on mo­nel­la ta­paa ol­lut kuin oli­si pit­käl­lä lo­mal­la ul­ko­mail­la. So­pi­vas­ti ek­so­tiik­kaa ja sil­ti tut­tua. Kui­ten­kin tääl­lä on vä­lil­lä tar­vin­nut kah­la­ta kai­pauk­sen ja ikä­vän ve­sis­sä pol­via myö­ten. Tal­ven pi­mei­nä il­toi­na on vä­lil­lä tun­tu­nut, et­tä nyt kun vain voi­si ajel­la il­ta­kah­vil­le sis­kon luo tai pyy­tää jon­kun rak­kaan ys­tä­vän is­tu­maan il­taa. Vä­lil­lä What­sApp-ryh­mien kes­kus­te­lui­den seu­raa­mi­nen on tuot­ta­nut tus­kaa, kun sis­kot ovat so­pi­neet yh­tei­ses­tä il­lan­vie­tos­ta tai ys­tä­vil­lä on ol­lut yh­tei­siä ta­paa­mi­sia. Kui­ten­kin sa­mal­la on ol­lut kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, et­tä olen saa­nut viet­tää tääl­lä näi­tä unoh­tu­mat­to­mia het­kiä oman per­hee­ni ja tääl­lä asu­vien ys­tä­vie­ni kans­sa. Ja toi­saal­ta on ol­lut tur­val­lis­ta tie­tää, et­tä jos­kus on mah­dol­li­suus ol­la osal­li­se­na kai­kis­sa nois­sa mu­ka­vis­sa ta­pah­tu­mis­sa Suo­mes­sa.

Tart­to ja tääl­lä asu­mi­nen ovat opet­ta­neet mi­nul­le mo­nia asi­oi­ta. Niis­tä voi­si var­mas­ti kir­joi­tel­la mo­nia blo­gi­teks­te­jä. Mut­ta täs­sä het­kes­sä tun­nen sy­vää kii­tol­li­suut­ta juu­ri ys­tä­vyy­des­tä! Ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat ol­leet joko hen­ki­ses­ti tai fyy­si­ses­ti rin­nal­la­ni kai­ken­lai­sis­sa vai­heis­sa ja tun­nel­mis­sa niin ai­kai­sem­min kuin tä­män­kin ul­ko­mail­la asu­mi­sem­me ai­ka­na. Olen ai­na aja­tel­lut, et­tä Ju­ma­la on vii­sas ja hän nä­kee tar­kas­ti, mil­lai­sia ih­mi­siä tar­vit­sen ym­pä­ril­le­ni voi­dak­se­ni ol­la minä ja jak­saak­se­ni us­koa hy­vään ja luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.