Nuo­rem­pa­na kamp­pai­lin pal­jon ul­kois­ten asi­oi­den kans­sa. Koin usein riit­tä­mät­tö­myyt­tä ja pel­kä­sin, et­tä minä tai ko­ti­ni näy­täm­me jo­ten­kin ar­vot­to­mal­ta. Ver­ta­sin it­se­ä­ni ja ko­ti­a­ni toi­siin ja tun­sin hel­pos­ti it­se­ni har­maak­si tai ai­na­kin pa­has­ti muo­dit­to­mak­si. Sa­maan ai­kaan si­säl­lä­ni asui sin­ni­käs halu ol­la vä­lit­tä­mät­tä ylei­sis­tä mie­li­pi­teis­tä tai tren­deis­tä.

It­se­tun­to-on­gel­mat ei­vät ole mie­les­tä­ni ke­nen­kään omaa syy­tä. It­se­tun­to koos­tuu niin mo­nis­ta asi­ois­ta, et­tä on lo­pul­ta mah­do­ton­ta löy­tää yh­tä se­lit­tä­vää syy­tä sii­hen, mik­si jon­kun it­se­tun­to ke­hit­tyy vah­vem­mak­si kuin toi­sen. Omal­la koh­dal­la­ni luu­len ol­leen ky­sy­mys ai­na­kin herk­kyy­des­tä ais­tia ym­pä­ris­tön re­ak­ti­oi­ta ja tun­nel­mia.

Nai­se­na koen, et­tä ny­ky­ai­ka ei ole help­po meil­le äi­deil­le, jot­ka koi­tam­me kas­vat­taa lap­si­am­me niin, et­tä heil­le ra­ken­tui­si ter­ve it­se­tun­to. Sa­mal­la ko­e­tam­me ra­ken­taa sitä myös it­sel­lem­me. Ym­pä­röi­vä maa­il­ma on täyn­nä ul­kois­ta kau­neut­ta ja sii­hen sat­sa­taan pal­jon. Tar­koi­tan te­ke­mäl­lä teh­tyä kau­neut­ta, jota nä­kee esi­mer­kik­si nais­ten­leh­dis­sä ja blo­geis­sa. Sitä ni­mi­te­tään usein luon­nol­li­sek­si kau­neu­dek­si, mut­ta mitä luon­nol­li­suus oi­ke­as­taan on?

Vaa­tii pal­jon luot­ta­mus­ta ja vah­vuut­ta us­kal­taa ol­la vä­lit­tä­mät­tä esi­mer­kik­si si­sus­tust­ren­deis­tä tai sii­tä, mikä on pu­keu­tu­mi­ses­sa täl­lä het­kel­lä muo­di­kas­ta – tai ai­na­kin ajat­to­man tyy­li­käs­tä. Tren­dien seu­raa­mi­ses­sa en näe si­nän­sä mi­tään pa­haa, mut­ta mi­ten tär­kei­tä ne asi­at ovat meil­le?

It­se koin vuo­sia sit­ten, et­tä oli­si ol­lut help­poa ikään kuin pii­lou­tua tren­dien ja tyy­lik­käi­den va­lin­to­jen taak­se. Näyt­tää ulos­päin var­mal­ta, me­nes­ty­neel­tä ja tyy­lik­kääl­tä. Sel­lai­sel­ta, jol­la me­nee ai­na hy­vin. Ja joka on it­se­kin hyvä. Pe­lot­ta­vin­ta tun­tui ol­la ih­mis­ten edes­sä oma it­sen­sä, heik­kouk­si­neen ja puut­tei­neen. Ei­kä se ole help­poa vie­lä­kään. Mut­ta hiu­kan hel­pom­paa kui­ten­kin.

Vuo­sia sit­ten is­tuim­me seu­rois­sa. Esi­koi­sem­me si­lit­te­li van­han mum­mon kät­tä ja ky­syi sit­ten: ”Olet­ko vain pääl­tä päin noin ryp­pyi­nen?” Kai­kes­sa haus­kuu­des­saan ky­sy­myk­ses­sä oli jo­ta­kin lii­kut­ta­vaa. Olen var­ma, et­tä tuo mum­mo oli to­del­la vain pääl­tä ry­pis­ty­nyt. Kos­ka Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut niin. Tar­koit­ta­nut, et­tä me van­he­nem­me, me­ne­täm­me kim­moi­suut­tam­me ja ul­kois­ta ryh­ti­äm­me. Et­tä ym­pä­ril­lä ole­vat voi­vat näh­dä mei­dän ole­van van­ho­ja, elä­män eh­too­ta lä­hes­ty­mäs­sä. Et­tä he voi­vat osoit­taa meil­le kun­ni­oi­tus­ta ja an­taa mei­dän hi­das­taa as­ke­lei­tam­me.

Li­säk­si tuos­sa esi­koi­sen ky­sy­myk­ses­sä lii­kut­ti se aja­tus, et­tä si­säi­nen kau­neus rat­kai­see. Niin kuin se to­del­la te­kee. Ku­kaan ei lo­pul­ta ole vaat­teit­ten­sa tai si­sus­tus­tyy­lin­sä nä­köi­nen. Ei sen nä­köi­nen, on­ko ur­heil­lut tai jum­pan­nut, li­ho­nut tai laih­tu­nut, van­hen­tu­nut vai säi­lyt­tä­nyt nuo­rek­kuu­ten­sa. Vaan jo­kai­nen on sen nä­köi­nen, mil­lai­nen si­sim­mäs­sään on. Ys­tä­väl­li­sen tai kii­tol­li­sen nä­köi­nen. Iloi­sen, uu­pu­neen, kil­tin, aut­ta­vai­sen tai kat­ke­ran nä­köi­nen. Kova tai peh­meä.

Nyt mel­kein ne­li­kymp­pi­se­nä en har­mit­te­le, et­tä oli­sin­pa ol­lut nuo­re­na it­se­var­mem­pi tai vah­vem­pi. Tai et­tä oli­sin­pa elä­nyt jo­ten­kin toi­sin. Mi­nun kuu­lui ki­puil­la it­se­tun­to­ni kans­sa. Räm­piä vä­lil­lä sy­väl­lä­kin ver­tai­le­mi­sen ja epä­var­muu­den suos­sa. Sil­lä vaik­ka ne oli­vat vä­lil­lä ki­pei­tä pol­ku­ja ja ah­dis­ta­via ai­ko­ja, olen op­pi­nut nii­den kaut­ta pal­jon it­ses­tä­ni. Ja elä­mäs­tä. Op­pi­nut kat­se­le­maan ar­mol­li­sem­min ym­pä­ril­le­ni. Kat­se­le­maan hy­väk­sy­väm­min pei­liin. Ja jat­ku­van ver­tai­lun ti­lal­ta ojen­ta­maan kät­tä.