Meil­lä on kol­me las­ta. Tai meil­lä on vain kol­me las­ta, niin kuin usein tu­len sa­no­neek­si. Vaik­ka ai­van hy­vin voi­sin sa­noa, et­tä meil­lä on pe­rä­ti kol­me las­ta. Jo­kai­nen heis­tä on suu­ri lah­ja. En­nen en­sim­mäis­tä vau­vaa eh­din jo usein aja­tel­la, et­tä meil­le ei vält­tä­mät­tä tule ol­len­kaan lap­sia. Sii­hen näh­den kol­me las­ta on pal­jon. Ja yk­si­kin lap­si on suu­ri ih­me!

Lap­set toi­si­naan ky­se­le­vät, tu­lee­ko meil­le vie­lä vau­va. Toi­si­naan he ihan tus­kas­tu­nei­na pyy­tä­vät, et­tä meil­le jos­ta­kin vie­lä hom­mat­tai­siin vau­va. Tai edes koi­ran­pen­tu. Hel­li­mi­sen ja hoi­ta­mi­sen tar­ve on suu­ri. Sa­man tar­peen tun­nis­tan it­ses­sä­ni­kin. Ha­lu­ai­sin niin ko­vas­ti pi­del­lä sy­lis­sä vau­vaa, hoi­taa ja huo­leh­tia. He­rä­tä aa­mui­sin jo­kel­te­le­van vau­van vie­rel­tä ja il­tai­sin pei­tel­lä pie­nen unil­leen.

Haa­vei­den kes­kel­lä mei­naa usein unoh­tua, et­tä vau­va-ar­ki on muu­ta­kin kuin kas­vo­ja va­lai­se­via hy­my­jä ja tyy­ty­väis­tä tu­hi­naa. Se on ai­na­kin mi­nul­le mer­kin­nyt vau­vo­jen it­ku­jen ja vai­vo­jen li­säk­si myös ki­pui­lu­ja riip­pu­vuu­den kes­tä­mi­sen ja oman jak­sa­mi­sen kans­sa. Kun al­ku­ras­kau­den pa­hoin­voin­nis­ta, syn­ny­tys­pe­lois­ta ja -ki­vuis­ta on sel­vin­nyt, edes­sa on ol­lut syn­ny­tyk­sen jäl­keis­tä vä­sy­mys­tä ja äi­tiy­teen kas­va­mi­sen ki­pua. Vau­van it­ku on he­rät­tä­nyt hä­tää, it­se­tun­non on­gel­mat ovat vai­van­neet. Vä­lil­lä olen ol­lut to­del­la hu­kas­sa ja häm­men­ty­nyt. Pie­nen vau­van kans­sa olen ta­ker­tu­nut mie­hee­ni, et­tei hän vain jät­täi­si mi­nua yk­sin tuon avut­to­man nyy­tin kans­sa, pie­nen, jota kyl­lä ra­kas­tan joka so­lul­la­ni, mut­ta joka sa­mal­la pe­lot­taa ja hir­vit­tää mi­nua.

On­nek­si mie­he­ni on omien ky­ky­jen­sä ja voi­mien­sa mu­kaan ol­lut aut­ta­mas­sa näis­sä ti­lan­teis­sa. Li­säk­si mi­nul­la on ol­lut tu­ke­na rak­kaat sis­ko­ni, jot­ka pyy­teet­tö­mäs­ti ovat aut­ta­neet ki­pe­ris­sä ti­lan­teis­sa. Ys­tä­vien ja sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vien kans­sa käy­dyt kes­kus­te­lut ovat an­ta­neet voi­mia ja saa­neet nä­ke­mään, et­tei ki­pei­den aja­tus­ten kes­kel­lä tar­vit­se kamp­pail­la yk­sin. Jäl­keen päin on help­poa näh­dä, mi­ten hy­vää huol­ta Ju­ma­la piti mi­nus­ta sil­loin­kin.

Mut­ta sil­ti en pys­ty unoh­ta­maan, mil­tä tun­tuu vas­ta­syn­ty­nyt, joka nos­te­taan kaik­kien pon­nis­te­lui­den ja ki­pu­jen jäl­keen pai­dan al­le. Tai mil­tä tun­tuu nos­taa pie­ni, ve­nyt­te­lyyn vään­ty­nyt nuk­ka­pos­ki läm­pi­mäs­tä sän­gys­tä sy­liin ja si­li­tel­lä sen tuk­kaa. En pys­ty si­vuut­ta­maan sitä tun­net­ta, joka nou­see sy­dä­mes­tä joka ker­ta, kun kat­se­len jon­kun hoi­ta­van pien­tä vau­vaa ja tuu­dit­ta­van sitä sy­lis­sään. Se on jo­ta­kin sa­noin­ku­vaa­ma­ton­ta. Sel­lais­ta on­nea ja iloa, et­tei sil­le löy­dy ver­tai­lu­koh­taa. Se nos­taa usein kyy­ne­leet sil­miin ja saa nie­les­ke­le­mään tyh­jää.

Oman vau­va­kuu­mee­ni vas­ta­pai­no­na myös ys­tä­vä­ni ras­kaak­si tu­le­mi­sen pel­ko on ai­toa. Hän pel­kää sitä, et­tä oli­si koh­ta taas pa­hoin­voi­va ja vä­sy­nyt, juu­ri kun on al­ka­nut hel­pot­taa edel­li­sen vau­van kor­va­kier­re ja yö­val­vo­mi­set. Juu­ri kun al­kai­si tun­tua, et­tä voi vä­lil­lä läh­teä omiin har­ras­tuk­siin il­man rin­nal­la ole­vaa las­ta. Il­man jat­ku­vaa huol­ta, it­kee­kö vau­va ko­to­na koko pois­sa­o­lon ajan. Ys­tä­vä­ni pel­kää syn­ny­tys­tä, sen ki­pua ja epä­var­muut­ta, omia tun­ne­ai­lah­te­lu­ja, vä­sy­mys­tä ja avut­to­muu­den tun­net­ta.

Kuun­te­len vie­res­sä. En osaa sa­noa pal­jon mi­tään. On vai­kea sa­noa ym­mär­tä­vän­sä, kun kui­ten­kin it­sel­lä­ni vau­va on jo pian tei­ni-ikäi­nen en­kä ole ras­kaa­na. Sil­ti tun­nen sy­dä­mes­sä­ni, et­tä ym­mär­rän. Ym­mär­rän tun­teen, et­tä rii­tän­kö minä, saa­vat­ko kaik­ki lap­set var­mas­ti kai­ken, mitä tar­vit­se­vat ja kai­paa­vat.

Kol­me ker­taa olen it­se käy­nyt tuon kai­ken läpi. Ja olen eh­ti­nyt pe­lä­tä seu­raa­vaa ras­kaut­ta. Mut­ta usei­den pe­räk­käis­ten ras­kauk­sien tuo­maa vä­sy­mys­tä ja pel­koa en ole ko­ke­nut.

Olen ko­ke­nut sit­ten jo­tain muu­ta. Tyh­jän sy­lin ja vau­va­kuu­meen, jol­la tar­koi­tan sy­vää ki­pua, toi­voa ja pet­ty­mys­tä, ar­vot­to­muu­den tun­net­ta ja epäi­lyk­siä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen liit­ty­en. Avi­o­lii­ton har­maas­sa ar­jes­sa ja krii­seis­sä olen ru­koil­lut Ju­ma­laa, et­tä sai­sim­me vau­van ja hä­nen myö­tä ko­tiim­me li­sää hel­lyyt­tä ja lä­hei­syyt­tä. Olen ol­lut toi­si­naan lap­sel­li­sen­kin luot­ta­vai­nen sii­hen, et­tä jos vain sai­sim­me vau­van, niin löy­täi­sin elä­mäs­sä­ni pa­rem­min paik­ka­ni, oli­sin enem­män sa­man­kal­tai­nen mui­den äi­tien kans­sa ja ih­mi­se­nä jo­ten­kin pa­rem­pi. Tie­ten­kään näin ei to­del­li­suu­des­sa ole.

Lap­set tuo­vat joka päi­vä elä­mää­ni mer­ki­tys­tä ja va­loa. He kas­vat­ta­vat mi­nua ih­mi­se­nä ja ovat elä­mäs­sä­ni kaik­kein tär­kein teh­tä­vä. Kos­ka mi­nul­le opis­ke­lu oli haas­ta­vaa ja hi­das­ta, olin pal­jon ko­to­na nii­nä vuo­si­na, kun lap­set oli­vat pie­niä. Myös tääl­lä Tar­tos­sa olen ol­lut pal­jon ko­to­na. Olen saa­nut ol­la lä­hel­lä lap­sia ja lä­hel­lä kaik­kia hei­dän elä­män­sä ilo­ja ja su­ru­ja. Ja nyt ajat­te­len, et­tä se on ol­lut hyvä juu­ri niin! En var­mas­ti tule kos­kaan ka­tu­maan tai har­mit­te­le­maan sitä ai­kaa, jon­ka olen viet­tä­nyt las­te­ni kans­sa. Lap­set ovat nyt jo iso­ja, ja muu­ta­mien vuo­sien pääs­tä saa­tam­me ol­la mie­he­ni kans­sa kak­sin. Se tun­tuu to­del­la hur­jal­ta. Min­ne kaik­ki ne pik­ku­lap­si­vuo­det ovat­kaan ka­don­neet?

En ole la­kan­nut haa­vei­le­mas­ta, et­tä meil­lä vie­lä jos­kus oli­si vau­va. Vaik­ka jär­ki sa­noo­kin, et­tä oli­si iso muu­tos hy­pä­tä ta­kai­sin vau­va-ar­keen, toi­von sitä sil­ti. Se kaik­ki oli­si sen ar­vois­ta. Vaik­ka kaik­ki on ar­vo­kas­ta jo nyt. Näen, et­tä mi­nul­la on juu­ri mi­nul­le so­pi­va elä­mä. On pa­ras­ta, kun voi luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.