Moni lä­hei­sis­tä­ni on vii­me ai­koi­na me­net­tä­nyt tai hy­län­nyt us­kon­sa. Se on ol­lut py­säyt­tä­vää. Ras­kaim­mil­ta ovat tun­tu­neet lä­heis­ten su­ku­lais­ten rat­kai­sut, sil­lä olen eh­kä sa­mal­la pe­län­nyt, mitä us­kon kiel­tä­mi­ses­tä voi seu­ra­ta.

Vaik­ka koen it­se ryö­mi­nee­ni us­ko­vais­ten jou­kos­sa kaik­kein vii­mei­sim­pä­nä ja vä­lil­lä hy­vin lä­hel­lä maa­il­maa, en sil­ti ole ke­nen­kään ys­tä­vä­ni tai lä­hei­se­ni koh­dal­la pys­ty­nyt täy­sin ym­mär­tä­mään us­kos­ta luo­pu­mis­ta. Vaik­ka toi­saal­ta ym­mär­rän, et­tä us­ko on lah­ja, jon­ka voi me­net­tää. Us­kon, et­tei sitä kos­kaan me­ne­tä het­kes­sä, vaan hil­jal­leen, kun elä­mä li­puu kau­em­mas Ju­ma­las­ta ja evan­ke­liu­mis­ta. Kun syn­tiä tu­lee, mut­tei sitä enää jak­sa pan­na pois. Kun sitä vas­taan ei jak­sa tais­tel­la, vaan sen al­kaa näh­dä lu­val­li­se­na. Mi­ten hir­vit­tä­vän lä­hel­lä tämä kaik­ki on omas­sa­kin elä­mäs­sä. Sa­mal­la sil­ti tun­nen sy­dä­mes­sä­ni, et­tä ha­lu­an us­koa. Ha­lu­an luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­siin.

Olen miet­ti­nyt tun­tei­ta, joi­ta lä­hei­sen us­kon kiel­tä­mi­nen on he­rät­tä­nyt. En­sim­mäi­nen tun­tee­ni on ol­lut suru, kun us­kon tuo­ma tur­va, seu­rat, us­ko­vais­ten yh­teys ja us­koa suo­je­le­vat elä­män­va­lin­nat ei­vät enää tun­nu lä­hei­ses­tä tär­keil­tä. Mut­ta sit­ten on seu­ran­nut myös voi­ma­kas pet­ty­mys. Ja olen­kin miet­ti­nyt, mis­tä näis­sä tun­teis­sa oi­kein on kyse. Tie­tys­ti on in­hi­mil­lis­tä, et­tä ai­na jou­kos­ta pois­tu­mi­seen liit­tyy pal­jon eri­lai­sia tun­tei­ta, pet­ty­mys­tä ja har­mis­tus­ta. Mik­si läh­det? Mik­sei si­nul­le kel­paa enää tämä? Mitä pa­rem­paa olet läh­dös­sä et­si­mään? Mik­si hyl­käät sen, mikä mi­nul­le on niin tär­ke­ää ja ra­kas­ta? Kui­ten­kin näi­den tun­tei­den kes­kel­lä täy­tyy muis­taa ja muis­tut­taa it­sel­le, et­tä jo­kai­sel­la on va­paus teh­dä omat va­lin­nat elä­mäs­sään.

Kes­kus­te­luis­sa, joi­ta olen us­kon­sa me­net­tä­nei­den ys­tä­vie­ni kans­sa käy­nyt, on vä­lil­lä ol­lut ki­pe­ri­ä­kin ti­lan­tei­ta. Toi­si­naan mi­nua on lou­kan­nut ys­tä­vä­ni kat­ke­ruus, toi­si­naan hän­tä mi­nun eh­dot­to­muu­te­ni jois­sa­kin asi­ois­sa. Olen on­nel­li­nen, et­tä kai­kes­ta on kui­ten­kin lo­pul­ta voi­tu pu­hua ja mo­lem­mil­ta on löy­ty­nyt ha­lua kun­ni­oit­taa toi­sen nä­ke­myk­siä ja va­lin­to­ja. Olen huo­man­nut, et­tä kun lä­hei­nen on luo­pu­nut us­kos­ta, puo­lin ja toi­sin jou­du­taan en­sin ha­ke­maan ym­mär­rys­tä muut­tu­nee­seen ti­lan­tee­seen. On tar­vit­tu pal­jon hie­no­tun­tei­suut­ta ja kun­ni­oi­tus­ta. Hen­gel­lis­ten asi­oi­den li­säk­si käy­dään läpi mo­lem­pien ko­ke­muk­sia. Kum­mal­la­kin on voi­nut he­rä­tä pel­ko­ja, joi­ta uu­si ti­lan­ne syn­nyt­tää. Vie­lä­kö kel­paan? Vie­lä­kö mi­nua ra­kas­te­taan? On­ko meil­lä muu­ta­kin yh­teis­tä kuin us­ko ja sen tuo­mat nä­ke­myk­set?

Jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see mää­rät­tö­mäs­ti rak­kaut­ta, omis­ti­pa sy­dä­mel­lään us­kon lah­jaa tai oli­pa sit­ten luo­pu­nut sii­tä. Ru­koi­len, et­tä osai­sin it­se ai­na ra­kas­taa oi­ke­al­la ta­val­la, ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Sil­loin­kin, kun lä­hei­sen rat­kai­sut tun­tu­vat mi­nus­ta sekä pe­lot­ta­vil­ta et­tä su­rul­li­sil­ta. Kui­ten­kaan us­kos­ta luo­pu­mi­nen ei kos­kaan ole tois­ten kiu­saa­mis­ta tai rak­kau­des­ta luo­pu­mis­ta.

Olen kuul­lut, et­tä jot­kut us­kon­sa me­net­tä­neet ovat ko­ke­neet us­ko­vais­ten lä­heis­ten osal­ta kyl­myyt­tä ja jopa vi­haa. Kun kuu­lin täl­lai­ses­ta, oli­sin en­sin ha­lun­nut kiis­tää, et­tei sel­lais­ta voi ol­la ole­mas­sa. Et­tei­vät us­ko­vai­set sil­lä ta­val­la. Mut­ta en kiis­tä­nyt. Yri­tin ol­la sii­nä it­sel­le­ni mah­dol­li­sim­man re­hel­li­nen. Eh­kä vi­has­tu­mis­ta voi­vat he­rät­tää pe­lot ja omat kamp­pai­lut. Niin in­hi­mil­li­siä me kaik­ki olem­me. Ja voi­ko us­kos­ta luo­pu­neen ys­tä­vän va­paal­ta vai­kut­ta­va elä­mä he­rät­tää het­kit­täin jopa ka­teut­ta? Mi­nus­ta täl­lai­set tun­teet ovat nor­maa­le­ja, ja ne ker­to­vat sii­tä, mi­ten pie­niä ja heik­ko­ja me ih­mi­set olem­me. Kun omat tun­teen­sa tun­nis­taa, on pal­jon hel­pom­paa myös lä­hes­tyä us­kos­ta luo­pu­nut­ta ys­tä­vää, ja näh­dä, mik­si it­se ha­lu­aa kiu­sauk­sis­ta huo­li­mat­ta py­syä us­ko­mas­sa.

Moni us­kon­sa me­net­tä­nyt lä­hei­se­ni on sa­no­nut, et­tä hän us­koo edel­leen ja et­tä mi­kään ei hä­nen elä­mäs­sään muu­tu. Mut­ta joka ker­ta olen kui­ten­kin näh­nyt, et­tä asi­at muut­tu­vat. Elä­mä muut­tuu. Mi­ten se voi­si ol­la muut­tu­mat­ta, jos kui­ten­kin us­kon­kä­si­tyk­set muut­tu­vat? Ne kä­si­tyk­set, ar­vot, jot­ka ovat ol­leet en­nen elä­män pe­rus­tus. Ajat­te­len, et­tä kun pe­rus­tus muut­tuu, kaik­ki sen pääl­le ra­ken­net­tu muut­tuu – vaik­ka ar­ki ul­koi­ses­ti voi näyt­tää hy­vin sa­mal­ta kuin en­nen­kin.

Tai­vas­toi­vo an­taa omal­le elä­mäl­le­ni pää­mää­rän. Sen va­ras­sa elän ja kul­jen. Ja kun rak­kaal­le ih­mi­sel­le tämä toi­vo me­net­tää mer­ki­tyk­sen­sä, ei voi ol­la ole­mat­ta su­rul­li­nen. Sil­lä su­rul­la ei ha­lua lou­ka­ta ei­kä sa­tut­taa lä­heis­tään, mut­ta ajat­te­len, et­tä sil­le­kin saa ol­la ti­laa. Sitä ei tar­vit­se pei­tel­lä mut­tei myös­kään ko­ros­taa. Olen ko­ke­nut, et­tä jos­kus ki­pe­ät tun­teet ovat etään­nyt­tä­neet vä­le­jä, mut­ta on­nek­si myö­hem­min on voi­tu pa­la­ta yh­tä lä­hei­sik­si tai jopa vie­lä lä­hei­sim­mik­si. Rak­kaus ja ys­tä­vyys ei­vät ka­toa eri­lais­ten elä­män­kat­so­mus­ten vuok­si.

Kun lä­hei­nen on luo­pu­nut us­kos­ta, on tun­tu­nut tär­ke­äl­tä py­säh­tyä us­kon­ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Mo­nen­lais­ten aja­tus­ten ja epäi­lys­ten kes­kel­lä oma us­ko on al­ka­nut tun­tua en­tis­tä tär­ke­äm­mäl­tä. On ha­vah­tu­nut sii­hen, et­tä us­ko on lah­ja, jol­la ei voi leik­kiä. Et­tä sen voi me­net­tää, jos vä­syy tais­te­le­maan kiu­sauk­sia vas­taan. Ja mi­ten hir­ve­än lä­hel­lä ne ovat­kaan! Niin lä­hel­lä, et­tä yk­sin ei jak­sai­si kul­kea. On­nek­si rin­nal­la on us­ko­nys­tä­viä. He ei­vät ole ih­mi­si­nä sen pa­rem­pia tai rak­kaam­pia kuin us­kos­ta luo­pu­neet lä­hei­set, mut­ta heil­lä on kä­sis­sään se läh­de, jol­la voin pes­tä omat jal­ka­ni, et­tä jak­sai­sin tai­vaa­seen as­ti.