Au­rin­ko las­kee olo­huo­neen ik­ku­noi­den ta­ka­na, ja va­loi­sa yö mei­naa vie­dä yö­u­net ko­ko­naan. Tun­tuu ou­dol­ta ja jän­nit­tä­väl­tä ol­la ko­to­na Ou­lus­sa. Elä­mä Tar­tos­sa on nyt jää­nyt taak­se, vaik­ka mie­li on vie­lä siel­lä. Edes muut­to­mat­kal­le sat­tu­nut su­vi­seu­ra­reis­su ei kat­kais­sut ko­ko­naan aja­tuk­sia muu­tok­sen ja muu­ton pyör­teis­tä.

Su­vi­seu­rat oli­vat tie­tyl­lä ta­val­la hy­vin eri­lai­set kuin kos­kaan en­nen. Eh­din en­nen Tar­tos­ta läh­töä stres­sa­ta ai­ka hir­mui­ses­ti pak­kaa­mi­sel­la ja muut­to­suun­ni­tel­mil­la, ja su­vi­seu­rois­sa huo­ma­sin kyl­lä, et­tä mie­li oli hil­jai­nen ja kai­pa­si ren­tou­tu­mis­ta. Oli iha­na poi­ke­ta kai­ken stres­sin kes­kel­lä seu­roi­hin, hil­jen­tyä ja vir­kis­tyä Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­lä ja näh­dä mo­nia rak­kai­ta ys­tä­viä. Tors­tai­aa­mu­na Sii­o­nin lau­lu­jen jat­ku­va kai­ku oli to­del­la py­säyt­tä­vää ja mei­na­si ai­van it­ket­tää, niin pal­jon kos­ket­ti kuul­la lau­lu­ja suo­men kie­lel­lä. Tar­tos­sa seu­ro­ja oli tosi har­voin ja luon­nol­li­ses­ti seu­rois­sa lau­let­tiin vi­rok­si.

Tar­tos­ta eh­ti tul­la va­jaas­sa kah­des­sa vuo­des­sa to­del­la ko­ti­kau­pun­ki. Mut­ta sii­hen vaa­dit­tiin ai­na­kin mi­nul­ta ai­ka mo­nen­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja ja vä­lil­lä ko­vas­ti asen­noi­tu­mis­ta, sil­lä oli ai­ko­ja, jol­loin kai­pa­sin Suo­meen to­del­la pal­jon. Nyt pois­muu­ton jäl­keen mie­tin, tein­kö minä työ­tä so­peu­tu­es­sa­ni vai hur­ma­si­ko Tart­to mi­nut huo­maa­mat­ta?

Tart­to on sii­tä mie­len­kiin­toi­nen kau­pun­ki, et­tä se näyt­täy­tyy eri­lai­si­na päi­vi­nä to­del­la eri­lai­se­na. Koti-ikä­väs­sä, har­maa­na, huo­no­na päi­vä­nä näin pal­jon ru­mia, rap­peu­tu­nei­ta ta­lo­ja ja van­ho­ja te­ol­li­suu­sa­lu­ei­ta. Mut­ta heti kun au­rin­ko vain vä­hän­kin pil­kis­ti pil­vien vä­lis­tä ja koti-ikä­vä hel­pot­tui, Tart­to näyt­ti hur­maa­val­ta, kau­niil­ta, ark­ki­teh­tuu­ri­ses­ti kiin­nos­ta­val­ta ja to­del­la ko­toi­sal­ta pai­kal­ta. On­nek­si au­rin­ko pais­toi useim­pi­na päi­vi­nä.

Vi­ros­sa ei vält­tä­mät­tä ys­tä­vys­ty hel­pos­ti, sil­lä vi­ro­lai­set tun­tu­vat ole­van suo­ma­lai­si­a­kin pi­dät­ty­väi­sem­piä. Var­sin­kin sil­loin, kun yh­teis­tä kiel­tä ei löy­dy. Usein ihan tus­kas­tuin asi­a­kas­pal­ve­lun jäyk­kyy­des­tä ja ty­lyy­des­tä, kun oma vi­ron kie­len tai­to­ni ei ol­lut juu­ri­kaan ke­hit­ty­nyt. Myö­hem­min kyl­lä huo­ma­sin, et­tä kun aloin it­se ta­pail­la vi­roa, sain myös ys­tä­väl­li­sem­pää pal­ve­lua. Se jos mikä mo­ti­voi käyt­tä­mään kiel­tä!

Kie­len op­pi­mi­nen sen luon­nol­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä oli mi­nul­le ai­van uu­si ko­ke­mus. Eng­lan­nin ja ruot­sin kiel­ten tun­neil­ta mi­nul­la oli vie­raan kie­len op­pi­ja­na ai­van sur­kea it­se­tun­to. Yh­täk­kiä huo­ma­sin, et­tä vie­ras kie­li tart­tui pää­hä­ni ikään kuin va­hin­gos­sa. Se oli to­del­la pal­kit­se­vaa! Eh­kä vie­lä jos­kus us­kal­tau­dun käyt­tä­mään eng­lan­ti­a­kin va­paam­min.

Tun­tuu, et­tä kaik­ki se, mitä Tart­to ja ul­ko­mail­la asu­mi­nen an­toi mi­nul­le ja koko per­heel­le, on vie­lä osit­tain sel­lais­ta, jol­le ei löy­dy sa­no­ja. Lap­set ovat käy­neet läpi ai­ka­moi­sen kou­lun ylit­tä­es­sään pel­ko­jaan vie­raal­la kie­lel­lä opis­ke­lun ja eri­lais­ten ti­lan­tei­den koh­taa­mi­sen kans­sa. Olen ihail­lut hei­dän us­ko­ma­ton­ta sin­nik­kyyt­tään ja vah­vuut­taan! Vaik­ka ki­pei­den tun­tei­den kans­sa oli vä­lil­lä vai­ke­aa ja toi­si­naan tun­tui, et­tä sel­vi­tään­kö kai­kes­ta, niin ih­meel­li­ses­ti ai­na löy­tyi kei­no­ja ja voi­mia uu­del­leen ja uu­del­leen men­nä päin asi­oi­ta, jot­ka tun­tui­vat pe­lot­ta­vil­ta ja jopa mah­dot­to­mil­ta.

Tar­tos­sa asu­mi­nen oli­kin koko per­het­tä yh­dis­tä­vää ai­kaa. Kun ka­ve­rit ei­vät ol­leet il­tai­sin ovel­la ky­se­le­mäs­sä mu­kaan­sa, is­tuim­me usein ko­to­na yh­des­sä ja opim­me viet­tä­mään ai­kaa oman per­heen kes­ken. Se ei ole­kaan mi­kään it­ses­tään­sel­vyys. Toi­saal­ta jo­kai­nen op­pi var­mas­ti myös it­se­näi­sem­mäk­si.

On ol­lut kos­ket­ta­vaa huo­ma­ta, mi­ten ys­tä­vyys voi syn­tyä ih­mis­ten vä­lil­le muu­ta­mien yh­teis­ten sa­no­jen kaut­ta, vaik­ka al­kuun kum­pi­kaan ei kun­nol­la ym­mär­rä tois­ta. Sain kah­den vuo­den ai­ka­na tun­tea ys­tä­vyyt­tä ja iha­nia het­kiä eri­lais­ten ih­mis­ten kes­ken, vaik­ka niin minä kuin koh­taa­ma­ni vi­ro­lai­set­kin olim­me kaik­ki hiu­kan pi­dät­ty­väi­siä ja va­ro­vai­sia.

Nyt is­tun ko­to­na Ou­lus­sa. Ke­säyö on va­loi­sa ja läm­min. Ik­ku­nois­ta avau­tuu ra­kas sie­lun­mai­se­ma. Vaik­ka tart­to­lai­nen re­he­vyys ja veh­reys te­ki­vät mi­nuun läh­te­mät­tö­män vai­ku­tuk­sen, nämä poh­joi­sen ka­rut ja jopa ki­tu­kas­vui­set mai­se­mat tun­tu­vat sil­ti rak­kaim­mil­ta. Tääl­lä mi­nul­la on koti, vaik­ka osan sy­dä­mes­tä­ni jä­tin­kin Tart­toon.

Aja­tuk­set kie­tou­tu­vat se­ka­vis­ta muut­to­tun­nel­mis­ta kii­tol­li­suu­teen ja toi­voon. Ju­ma­la näki elä­mä­ni Tar­tos­sa­kin. Hän oh­ja­si ja siu­na­si kai­ken mi­nul­le par­haim­mal­la ta­val­la. En­kä minä lo­pul­ta voi muu­ta kuin kiit­tää.