Nyt tun­tuu ta­pah­tu­van hiu­kan lii­kaa, vaik­ka sa­mal­la se ko­hot­taa mie­li­a­laa ja vie eteen­päin. Muut­to Ou­lus­ta Tart­toon, las­ten kou­lun al­ka­mi­nen, uu­si työ, uu­sia ih­mi­siä, en­sim­mäi­set seu­rat täl­le syk­syl­le, so­peu­tu­mi­nen ja pai­kan löy­tä­mi­nen, ar­jen ryt­min saa­vut­ta­mi­nen taas uu­del­leen… Ja kai­ken tä­män kes­kel­lä aja­tus Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­tin teh­tä­väs­tä. Teh­tä­väs­tä, joka tun­tuu lä­hes mah­dot­to­mal­ta. En tie­dä, se­la­ta­ko mui­den kir­joi­tuk­sia vai väl­tel­lä­kö nii­tä. Oma us­ko­kin tun­tuu niin hei­kol­le, ja tä­män kai­ken muu­tok­sen kes­kel­lä se vä­lil­lä ai­van unoh­tuu. Mi­ten minä näis­tä tun­nel­mis­ta pys­tyn kir­joit­ta­maan mui­den lu­et­ta­vak­si mi­tään?

Huo­maan, et­tä muu­tos­ten kes­kel­lä sa­mal­la pi­ris­tyn ja sil­ti vä­syn. Sa­mal­la kun elä­mä ul­ko­puo­lel­la­ni vie pal­jon huo­mi­o­ta, jo­ta­kin si­säl­lä­ni sy­ve­nee ja hil­je­nee. Vaik­ka fyy­si­ses­ti mai­se­mat ja ti­lan­teet muut­tu­vat no­pe­as­ti, tun­nen et­tä mie­le­ni ei pys­ty niin no­pei­siin muu­tok­siin. Se jät­täy­tyy vä­lil­lä van­haan, muis­te­lee, haa­vei­lee ja ve­täy­tyy pois uu­sis­ta haas­teis­ta.

Hei­nä­kuun toi­sek­si vii­mei­se­nä päi­vä­nä is­tuin ju­nas­sa Ou­lus­ta, ko­ti­kau­pun­gis­ta, koh­ti Hel­sin­kiä, jos­ta muut­to­mat­ka Tart­toon jat­kui­si lai­val­la ja bus­sil­la. Oli vai­kea ol­la, ja yö­ju­nan hä­mä­räs­sä hil­jai­suu­des­sa oli pak­ko nie­les­kel­lä kyy­ne­lei­tä. Mo­nia ker­to­ja aja­tuk­set kier­tyi­vät sa­maan ke­hään: Mik­si olen muut­ta­mas­sa pois, kun omas­sa ko­dis­sa oli niin hyvä ol­la? On­ko tämä sitä, mitä minä ha­lu­an, vai olen­ko läh­te­nyt mu­kaan vain miel­lyt­tääk­se­ni mi­nul­le rak­kai­ta ih­mi­siä? Voi­si­ko tä­män kai­ken vie­lä pe­rua?

Tar­ton ke­säi­nen kau­neus ja rau­hal­li­nen tun­nel­ma kyl­lä ihas­tut­ti­vat jäl­leen. Ai­van ku­ten se oli teh­nyt vuot­ta ai­kai­sem­min­kin, kun muu­tim­me tän­ne en­sim­mäis­tä ker­taa. Kui­ten­kin ikä­vä Suo­meen ja omaan ko­tiin tun­tui ras­kaam­mal­le ja to­del­li­sem­mal­le kuin ai­kai­sem­min. Pe­lot­ti, hel­pot­taa­ko se ol­len­kaan enää. Pys­tyn­kö löy­tä­mään jäl­leen tääl­tä paik­ka­ni ja tyy­ty­mään sii­hen. Pu­he­li­mes­sa ra­kas äi­ti­ni loh­dut­ti: ”Vaik­ka eh­kä läh­dit­kin sin­ne ajat­te­le­mat­ta it­se­ä­si, niin Ju­ma­lal­la on var­mas­ti täl­le oma tar­koi­tuk­sen­sa, ja voit ta­kai­sin muu­ton yh­tey­des­sä sit­ten to­de­ta, et­tä täs­sä kai­kes­sa oli Ju­ma­lan siu­naus.” En­sin tuo aja­tus tun­tui lii­an lap­sel­li­sel­le. Lii­an hel­pol­le. Ai­van kuin noin vain pi­täi­si tyy­tyä tä­hän. Mie­luum­min kiu­kut­te­lin mie­les­sä­ni sitä, et­tä en saa­nut ol­la Suo­mes­sa. Hil­jal­leen kui­ten­kin äi­ti­ni aja­tus al­koi put­kah­del­la mie­lee­ni eri ti­lan­teis­sa. Eh­kä sii­nä sit­ten­kin voi­si ol­la jon­kin­lais­ta loh­dul­lis­ta aja­tus­ta. Jo­tain sel­lais­ta hie­noa vii­saut­ta ja luot­ta­mus­ta, et­tä se an­tai­si voi­maa so­peu­tua ja löy­tää tääl­tä iloa ja tyy­ty­väi­syyt­tä elä­mään.

Pian olem­me asu­neet uut­ta Vi­ron ko­tia kol­me kuu­kaut­ta. Las­ten kou­lu, työt ja ar­ki ovat al­ka­neet rul­la­ta jok­seen­kin ta­sai­se­na. Mie­li on löy­tä­nyt tääl­tä pal­jon kau­nis­ta ja hy­vää. Syk­sy on kau­nis, ja en­sim­mäi­set seu­rat toi­vat tä­hän kaik­keen jo­tain pe­rä­ti juh­lal­lis­ta. Ne toi­vat tä­män toi­saal­ta mel­ko yk­si­näi­sen­kin elä­män kes­kel­le sitä tut­tua, tur­val­lis­ta ja loh­dul­lis­ta sa­no­maa, et­tä Ju­ma­la siu­naa mei­tä. Ja et­tä elä­mään kuu­luu kuor­man kan­ta­mi­nen mut­ta myös iloa ja rau­haa.

Olin en­sin kiel­täy­tyä täs­tä blo­gin kir­joit­ta­jan teh­tä­väs­tä. Tun­tui, et­tä olen tä­hän ai­van vää­rä ih­mi­nen, ja et­tä tämä elä­män­ti­lan­ne­kin on täy­sin mah­do­ton. Mut­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tä blo­gin kir­joit­ta­mi­nen voi­si ol­la mi­nul­le erään­lai­nen hyvä py­säh­ty­mi­sen ja mie­tis­ke­lyn paik­ka. Edes ker­ran kuu­kau­des­sa kes­kit­tyi­sin ajat­te­le­maan, mil­lais­ta elä­mä­ni us­ko­vai­se­na on tä­män elä­män­ti­lan­tee­ni ja ym­pä­röi­vän maa­il­man kes­kel­lä. Kun tääl­lä ei ole pal­jon us­ko­vai­sia tai seu­ro­ja, ja us­ko­mi­sen asi­ois­ta­kin tu­lee ai­ka har­voin ju­tel­tua, niin tämä kir­joit­ta­mi­nen saa ol­la mi­nul­le muis­tu­tus sii­tä, mit­kä asi­at elä­mäs­sä­ni to­del­la ovat nii­tä mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä ja kes­tä­vim­piä. Et­ten vä­syt­täi­si it­se­ä­ni tur­hien huol­ten tai mu­reh­ti­mis­ten kans­sa.

Ei­kä sitä voi kiel­tää, et­tä tun­tuu, kuin tämä kir­joit­ta­mi­nen toi­si rak­kaat ys­tä­vät Suo­mes­ta jo­ten­kin lä­hem­mäk­si. Vä­hän kuin kir­joit­tai­si kir­jet­tä ys­tä­väl­le.