Olen vii­me ai­koi­na kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta sii­hen, mi­ten me­di­as­sa esi­tel­lään pit­kään yh­des­sä elä­nei­tä pa­ris­kun­tia. Heis­tä kir­joi­te­taan har­vi­nai­suuk­si­na ja hei­dän sa­lais­ta re­sep­ti­ään pit­kään rak­kau­teen ky­sel­lään ja päi­vi­tel­lään. Li­säk­si use­at me­di­at kir­joit­ta­vat vink­ke­jä pa­ri­suh­tee­seen. Toi­si­naan ne taas lis­taa­vat asi­oi­ta, joi­den mu­kaan avi­o­liit­to oli­si ohi ja pa­rien oli­si pa­rem­pi ero­ta. ”Näis­tä kym­me­nes­tä sei­kas­ta tie­dät, et­tä liit­to­si on ohi” -tyy­li­set lis­tauk­set an­ta­vat ih­mi­sil­le lu­van luo­vut­taa ja läh­teä et­si­mään jo­tain pa­rem­paa. Ne ikään kuin kan­nus­ta­vat sii­hen.

Nuo­rem­pa­na pi­din avi­o­lii­ton py­sy­vyyt­tä ja avi­o­rak­kau­den säi­ly­mis­tä it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Olin lap­se­na jo näh­nyt, mi­ten vai­kei­den­kin asi­oi­den läpi voi­daan sel­vi­tä, kun us­ko, toi­vo ja rak­kaus säi­ly­vät elä­mäs­sä. Vas­ta oman avi­o­liit­to­ni ar­jen alet­tua ja en­sim­mäis­ten krii­sei­ly­jen jäl­keen olen jou­tu­nut poh­ti­maan näi­tä asi­oi­ta enem­män ja rat­kai­se­maan oman asen­noi­tu­mi­se­ni ja to­del­li­sen tah­to­ti­la­ni avi­o­lii­ton ja ra­kas­ta­mi­sen suh­teen. Sii­hen saak­ka kaik­ki oli it­ses­tään sel­vää, yk­sin­ker­tais­ta ja help­poa. Ja toi­saal­ta us­koin, et­tä avi­o­lii­tos­sa on pak­ko py­syä, et­tä sii­nä nyt vain ol­laan, vaik­ka mikä oli­si. Myö­hem­min kui­ten­kin ym­mär­sin, et­tä olen men­nyt nai­mi­siin va­paa­eh­toi­ses­ti ja myös elän avi­o­lii­tos­sa va­paa­eh­toi­ses­ti. Tuo oi­val­lus oli mi­nul­le tär­keä, et­ten uh­riu­tu­nut ajat­te­le­maan elä­mää­ni si­ten, et­tä sitä mää­rit­tä­vät jot­kut kir­joit­ta­mat­to­mat sään­nöt tai toi­set ih­mi­set, vaan et­tä minä va­lit­sen mi­ten elän. Mi­nul­le oli sel­vää, et­tä ha­lu­an va­li­ta asi­oi­ta si­ten, et­ten me­ne­tä us­ko­a­ni.

Per­he-elä­mäs­sä kaik­ki hei­jas­tuu kaik­keen. Kun ih­mi­set elä­vät tois­ten­sa lä­hel­lä ja ovat si­tou­tu­neet toi­siin­sa vah­vas­ti niin bi­o­lo­gi­ses­ti kuin emo­ti­o­naa­li­ses­ti­kin, niin il­mas­sa ris­tei­le­vät hy­vin mo­nen­lai­set tun­teet ja tun­nel­mat. Per­hees­sä olem­me tois­tem­me pei­le­jä, ja pei­lei­nä hei­jas­tam­me toi­si­am­me omien si­säis­ten maa­il­mo­jem­me läpi. Se jos mikä on ai­nut­laa­tui­nen ti­lai­suus ke­hit­tyä ja kas­vaa ih­mi­se­nä, mut­ta sa­mal­la myös le­vä­tä, tur­vau­tua ja ren­tou­tua. Us­kon, et­tä kai­kis­sa per­heis­sä ja myös ys­tä­vien vä­li­sis­sä si­teis­sä, lii­ku­taan hy­vin mo­nen­lai­sis­sa tun­nel­mis­sa. Tyk­kää­mi­nen, ra­kas­ta­mi­nen ja ihai­le­mi­nen saa­vat hy­vin no­pe­as­ti vas­ta­pa­rik­seen myös tym­pään­ty­mis­tä, suut­tu­mus­ta ja vi­hoit­te­lua.

Omien vaih­te­le­vien tun­teit­tem­me läpi em­me ai­na jak­sa suh­tau­tua toi­siim­me kun­ni­oit­ta­en, ar­vos­ta­en ja ra­kas­ta­en. Vaik­ka ha­lu­ai­sim­me ja pyr­ki­sim­me. Per­he-elä­mä haas­taa jat­ku­vas­ti ai­na­kin mi­nus­sa asu­vaa it­sek­kyyt­tä ja omien mie­li­ha­lu­jen to­teut­ta­mis­ta. Usein täy­tyy oi­kein pa­kot­taa it­sen­sä ulos omas­ta si­säi­ses­tä maa­il­mas­taan ja nos­taa kat­se nii­hin ym­pä­ril­lä ole­viin. Ja ha­ke­mal­la ha­kea sii­tä sitä si­säl­töä elä­mään, et­tei si­säl­lök­si muo­dos­tu vain omat har­ras­tuk­set, työt tai vaik­ka­pa kän­ny­kän ruu­dun ta­ka­na au­ke­a­va lo­pu­ton maa­il­ma.

Usein avi­o­lii­tos­sa ja per­he-elä­män kes­kel­lä ih­mi­nen jou­tuu koh­taa­maan sy­vim­mät­kin si­säi­set tun­teen­sa ja pel­kon­sa, sil­lä niin lä­hei­sis­sä ih­mis­suh­teis­sa olem­me her­kim­mil­läm­me. Ys­tä­vyys­suh­teet ovat si­kä­li eri­lai­sia, et­tä niis­sä em­me usein­kaan, hy­vin lä­hei­ses­tä ys­tä­vyy­des­tä­kään huo­li­mat­ta avaa it­se­äm­me niin au­ki ja nä­ky­väk­si kuin per­hees­säm­me. Per­heen kes­kel­lä ja avi­o­puo­li­son lä­hel­lä olem­me kai­ken­lai­si­na päi­vi­nä. Nii­nä­kin päi­vi­nä, kun mie­lum­min oli­si yk­sin ja pii­los­sa muil­ta ih­mi­sil­tä. Ajat­te­len, et­tä juu­ri täs­tä syys­tä avi­o­liit­to on mitä par­hain mah­dol­li­suus tu­tus­tua it­seem­me, pei­la­ta vah­vuuk­si­am­me ja heik­kouk­si­am­me toi­sen ih­mi­sen lä­hei­syy­des­sä. Ym­mär­rän, et­tei­vät kaik­ki avi­o­lii­tot kui­ten­kaan ole sel­lai­sia, jois­sa puo­li­sot ko­ke­vat lä­hei­syyt­tä ja ar­vos­tus­ta. Ja hy­vis­sä­kin avi­o­suh­teis­sa ol­laan toi­si­naan etäi­siä tai vi­hai­sia toi­sil­leen. Sil­loin it­sek­kyys, tun­nis­ta­mat­to­mat pe­lot tai sie­lun­vi­hol­li­nen ovat pääs­seet rik­ko­maan jo­ta­kin to­del­la ar­vo­kas­ta. An­teek­si­pyy­tä­mi­sen ja -an­ta­mi­sen li­säk­si on tär­ke­ää pys­tyä pu­hu­maan kai­kes­ta. Sel­lai­sis­ta­kin vai­keis­ta asi­ois­ta, joi­hin voi si­säl­tyä syyl­li­syyt­tä, hä­pe­ää ja mui­ta ki­pei­tä tun­tei­ta.

Koen, et­tä ny­kyi­sin aja­tuk­si­a­ni avi­o­rak­kau­des­ta sä­vyt­tää nöy­ryys. Sel­lai­nen hil­jai­nen ym­mär­rys sii­tä, et­tä se ei ole kos­kaan it­ses­tään sel­vää, vaan suu­ri lah­ja. Sel­lai­nen lah­ja, joka ei au­to­maat­ti­ses­ti säi­ly kau­nii­na niin kuin vaik­ka­pa jou­lu­lah­jak­si saa­tu upea tau­lu. Ajat­te­len, et­tä avi­o­lii­ton eteen on teh­tä­vä töi­tä, on kat­sot­ta­va use­as­ti pei­liin, pys­tyt­tä­vä tu­le­maan tois­ta puo­li­tie­hen vas­taan ja en­nen kaik­kea nöyr­ryt­tä­vä pyy­tä­mään an­teek­si, jot­ta avi­o­rak­kaus säi­lyy ja py­syy kau­nii­na.