Las­ken ti­li­ot­teel­ta tu­lo­ja ja me­no­ja. Pyö­rit­te­len lu­ku­ja ja mie­tin, pal­jon­ko ra­haa pi­täi­si tie­na­ta, et­tä se oli­si riit­tä­väs­ti. Mikä riit­tää?

Jois­sa­kin elä­män­ti­lan­teis­sa olen miet­ti­nyt raha-asi­oi­ta pal­jon­kin. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun on ol­lut ta­lou­del­li­ses­ti tiuk­kaa. Jos­kus vii­meis­ten eu­ro­jen las­ke­mi­nen on ol­lut avi­o­liit­toa lu­jit­ta­vaa, sil­lä sil­loin on tar­vit­tu tii­mi­työ­tä ja yh­teen hii­leen pu­hal­ta­mis­ta. On myös ol­lut ai­ko­ja, jol­loin tiuk­ka ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne on ki­ris­tä­nyt vä­le­jä ja tuo­nut tyy­ty­mät­tö­myyt­tä elä­mään.

Mut­ta mil­loin ra­haa on so­pi­vas­ti, riit­tä­väs­ti? Oli­si­ko so­pi­vas­ti se, et­tei tar­vit­si­si ra­han vuok­si jät­tää pit­kää lo­ma­mat­kaa te­ke­mät­tä? Et­tä voi­si os­taa enem­piä las­kes­ke­le­mat­ta uu­den soh­van ja ma­ton ja de­sign-va­lai­si­men? Sit­ten­kö oli­si riit­tä­väs­ti, kun voi­si kä­vel­lä au­to­kaup­paan ja hank­kia sel­lai­sen me­no­pe­lin, et­tä he­vos­voi­mat ja kiih­ty­vyy­det oli­si­vat huip­pu­luok­kaa? Vai riit­tää­kö sit­ten­kin vä­hem­pi? Riit­tää­kö koh­tuus?

Luul­ta­vas­ti ikä on teh­nyt jon­kin­lai­sen teh­tä­vän­sä, sil­lä ny­kyi­sin rik­kaus tar­koit­taa mi­nul­le jo­ta­kin ai­van muu­ta kuin omai­suut­ta ja muh­ke­aa lom­pak­koa. Rik­kaus on mie­les­tä­ni jo­ta­kin sel­lais­ta, joka ei ole riip­pu­vais­ta ra­has­ta. Tun­net­ta, et­tä näin on hyvä. Et­tä mi­nul­la on kaik­kea, mitä tar­vit­sen, ei­kä tar­vit­se ta­voi­tel­la mi­tään enem­pää.

Ikä on teh­nyt myös sen, et­tä ym­mär­rän, et­tä rik­kaat tai vai­ku­tus­val­tai­set ih­mi­set ovat ihan sa­man­lai­sia ih­mi­siä kuin kaik­ki muut­kin. He voi­vat ol­la hy­vin­voi­via tai vaik­ka­pa on­net­to­mia tai yk­si­näi­siä. Nuo­rem­pa­na kat­soin täl­lai­sia ih­mi­siä jo­ten­kin ylös­päin.

Jos­kus, tai oi­ke­as­taan usein­kin, har­mit­taa näh­dä, mi­ten ny­ky­ai­ka­na ihan­noi­daan ra­haa ja ta­lou­del­lis­ta ase­maa. Ra­han eteen ol­laan val­mii­ta te­ke­mään jopa suu­ria uh­rauk­sia. Raha tuo val­taa, ja sil­lä voi yrit­tää pön­kit­tää heik­koa it­se­tun­to­aan tai omaa epä­var­muut­taan. Raha ja omai­suus tuo­vat tur­vaa, mut­ta ne ei­vät kui­ten­kaan lo­pul­ta tur­vaa mil­tään. Jos­kus tun­tuu, et­tä suu­ri omai­suus on erään­lai­nen tyh­jiö, suu­ri har­ha, jon­ka va­raan elä­mää ra­ken­ne­taan – ei­kä eh­kä sil­ti­kään löy­de­tä ai­toa on­nea ja tyy­ty­väi­syyt­tä.

Olen jos­kus kuul­lut pu­hut­ta­van, mi­ten jo­ta­kin yrit­tä­jää on Ju­ma­la siu­nan­nut. Täl­lä on tar­koi­tet­tu sitä, et­tä yri­tys on tuot­ta­nut ko­vas­ti voit­toa. Us­kal­lan aja­tel­la, et­tä yh­tä siu­nat­tu on se­kin yrit­tä­jä, jon­ka yri­tys ei eh­kä tuo­ta­kaan niin pal­joa, mut­ta jol­la on työ­päi­vän jäl­keen ko­to­na vas­tas­sa tyy­ty­väi­nen puo­li­so ja on­nel­li­set lap­set. Hän on eh­kä ha­lun­nut va­li­ta en­nem­min ly­hy­em­mät työ­päi­vät ja enem­män ai­kaa per­heen­sä kans­sa.

Va­lin­nat työ­e­lä­mäs­sä ja per­heen kes­kel­lä ei­vät ole mus­ta­val­koi­sia ja help­po­ja. Var­sin­kin yrit­tä­jä­per­hees­sä jou­du­taan usein va­lit­se­maan vai­kei­den asi­oi­den vä­lil­tä ja te­ke­mään rat­kai­su­ja, jot­ka saat­ta­vat ol­la koko per­heel­le vai­kei­ta. Yrit­tä­jäl­lä ei myös­kään ole au­to­maat­ti­sia lo­mia tai sa­man­lais­ta tur­vaa töi­den jat­ku­mi­ses­ta ku­ten työ­suh­tees­sa ole­val­la. Kui­ten­kin yrit­tä­jä saa toi­saal­ta säi­lyt­tää tie­tyn va­pau­den ai­ka­tau­luis­saan ja va­lin­nois­saan. Eh­kä yrit­tä­jäl­lä on si­ten suu­rem­pi ris­ki ajau­tua ajat­te­le­maan kaik­kea ai­kaa ra­han kaut­ta? Kaik­ki yri­tyk­sen eteen käy­tet­ty ai­ka on mah­dol­lis­ta las­kea jon­kin ar­voi­sek­si ra­has­sa. Mut­ta mi­ten las­kea ar­vo sil­le ajal­le, jon­ka viet­tää per­heen kes­kel­lä? Mis­sä vai­hees­sa voi to­de­ta, et­tä tä­män het­ki­nen tuot­to ja tu­los ovat riit­tä­viä, et­tä voin isä­nä tai äi­ti­nä unoh­taa vä­lil­lä bis­nek­se­ni?

Koen työn ja ta­lou­del­li­sen tur­val­li­suu­den Ju­ma­lan siu­nauk­se­na, mut­ta en­nen kaik­kea koen Ju­ma­lan siu­nauk­se­na sen rik­kau­den, joka on ym­pä­ril­lä­ni. Per­he, koti, su­ku­lai­set ja ys­tä­vät. Ar­ki­nen elä­mä. Ja koko kau­nis suo­ma­lai­nen luon­to ja elä­mä, joka avau­tuu ik­ku­nois­ta. Li­säk­si se on va­paut­ta, kii­tol­li­suut­ta ja rau­haa. Tun­net­ta, et­tä täs­sä on hyvä ol­la. Ja ai­van suu­rin rik­kaus on luja us­ko sii­hen, et­tä kun syn­nit ovat an­teek­si, voin tun­tea sy­dä­mes­sä­ni rau­haa, ei­kä mi­nun tar­vit­se pe­lä­tä mi­tään.