Lap­suu­te­ni va­lo­ku­va-al­bu­mis­ta mi­nul­le on jää­nyt par­hai­ten mie­leen ku­vat kas­te­juh­las­ta­ni. Ku­vis­sa nä­kyy kym­me­niä vie­rai­ta, kos­ka mi­nut kas­tet­tiin uu­den ko­tim­me tu­paan­tu­li­ais­seu­rois­sa.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä pys­tyn ta­voit­ta­maan ku­vis­sa nä­ky­vien ih­mis­ten tun­nel­mia. Yk­si per­heen­jä­se­nis­tä oli juh­las­ta pois­sa. Vii­si­vuo­ti­as iso­vel­je­ni, joka oli muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­em­min louk­kaan­tu­nut va­ka­vas­ti lii­ken­ne­on­net­to­muu­des­sa. Van­hem­pie­ni aja­tuk­set oli­vat tuos­sa juh­las­sa var­mas­ti kah­des­sa pai­kas­sa. Sai­raa­lan epä­toi­voi­set sei­nät. Kas­te­pöy­dän valo. He jou­tui­vat elä­mään eri­lai­sia sä­vy­jä sa­ma­nai­kai­ses­ti – su­run mur­ta­mi­na, mut­ta uu­den elä­män ih­mees­tä kii­tol­li­si­na.

Al­bu­mi­ni kas­te­juh­la­ku­vat muis­tut­ta­vat mi­nua oman elä­mä­ni ai­nut­ker­tai­ses­ta lah­jas­ta ja us­kon aar­tees­ta. Kas­teen liit­to Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­lil­lä on ih­meel­li­nen asia. Us­kon psal­min 139 kir­joit­ta­jan ta­voin, et­tä sain ol­la Ju­ma­lan oma jo en­nen syn­ty­mää­ni: ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.”

Uu­den lap­sen syn­ty­mä on kään­ne­koh­ta koko per­heen elä­mäs­sä. Mi­nul­la on van­hem­pa­na täs­tä ko­ke­mus­ta kuu­den lap­sen ver­ran. Ai­na uu­si vau­va on saa­nut on­nes­ta se­kai­sin! Vau­van syn­ty­mä­het­keen on per­heen isäl­lä­kin usein liit­ty­nyt myös rop­pa­kau­pal­la jän­ni­tyk­ses­tä ja val­vo­mi­ses­ta joh­tu­vaa vä­sy­mys­tä.

Pian nel­jä vuot­ta sit­ten tyt­tä­re­ni syn­ty­män jäl­keen läh­din hy­vin vä­sy­nee­nä rip­pi­kou­lu­lei­ril­le. Sil­lä ker­taa olin teh­nyt rip­pi­kou­lu­lai­sil­le kirk­ko­mu­sii­kin tun­neil­le mo­nis­te­ni­put, jot­ka olin pa­kan­nut huo­lel­li­ses­ti pah­vi­laa­tik­koon. Työ­pai­kan park­ki­pai­kal­la au­toa pa­ka­tes­sa­ni olin las­ke­nut laa­ti­kon au­ton ka­tol­le ja unoh­ta­nut sen sin­ne.

Muu­ta­ma ki­lo­met­ri en­nen lei­ri­paik­kaa laa­tik­ko sit­ten len­si ka­tol­ta. Ih­met­te­lin pe­ruu­tus­pei­lis­tä val­kois­ta pa­pe­ri­sa­det­ta, kun­nes ta­ju­sin mis­tä oli ky­sy­mys. Pa­la­sin ke­rää­mään pa­pe­rei­ta. Kah­den rip­pi­kou­lu­ryh­män op­pi­ma­te­ri­aa­lit, noin 300 ark­kia oli­vat le­vin­neet tiel­le ja ym­pä­ris­töön. Juu­ri sil­loin lä­hes­tyt­tiin lei­rin al­ka­mi­sai­kaa ja lei­ri­läi­siä kul­jet­ta­vat van­hem­mat al­koi­vat ajaa pai­kan ohi.

Het­ken mie­tin, oli­si­ko vä­hem­män no­loa tul­la sii­vo­a­maan jäl­jet sit­ten il­lan pi­mey­des­sä. Muis­tin, et­tä joka iki­sen pa­pe­rin ala­reu­nas­sa lu­kee ni­me­ni ja vuo­si­lu­ku. Vie­lä no­lom­paa oli­si siis ol­lut jät­tää pa­pe­rit ym­pä­ris­töön päi­väk­si. Joku ys­tä­väl­li­nen rip­pi­kou­lu­lai­sen äi­ti py­säh­tyi avuk­si ja pa­pe­rit saa­tiin tal­teen. Op­pi­tun­neil­le toi­vat oman eri­tyi­sen sä­vyn­sä mo­nis­teis­ta löy­ty­vät hie­kan­mu­ru­set ja au­ton ren­kai­den jäl­jet.

Hu­pais­ten kom­mel­lus­ten li­säk­si koin, et­tä lei­ril­lä elet­tiin per­hee­ni ti­lan­tees­sa mu­ka­na. Vau­van kuu­lu­mi­sia ky­sel­tiin ah­ke­ras­ti. Rip­pi­lei­rin en­sim­mäi­sen päi­vän tee­ma­na oli elä­män lah­ja. Työ­to­ve­ri­ni eh­dot­ti, et­tä opet­te­li­sim­me Pia Per­ki­ön sa­noit­ta­man lau­lun Luo­jan kau­nein aja­tus. Lau­lu pu­hut­te­li mi­nua voi­mak­kaas­ti, en­kä voi­nut vält­tää kyy­ne­lei­tä aja­tel­les­sa­ni pien­tä vau­vaam­me.

Kau­an en­nen kuin tän­ne syn­nyit

si­nut tun­si jo Ju­ma­la.

Oli päi­vä­si pil­vi­sin­kin

Hä­nen tie­dos­san­sa,

joka ai­noa päi­vä­si jo en­nen syn­ty­mää­si.

Olet kuva rak­kau­des­ta.

Luo­jan kau­nein aja­tus.

Aja­tuk­sis­ta Luo­jan syn­nyit,

tar­koi­tuk­sen sait elä­mään.

Joka het­ke­si Hän on luo­nut,

tun­tee myös mat­kan pään.

Hän on kai­kes­sa kans­sa­si

ja kan­taa taak­ko­ja­si.

Olet ih­me, tai­vaan lap­si.

Luo­jan kau­nein aja­tus.