Seuraava vuoro käy mielessä välähdyksen tapaan työkiireiden keskellä. Tai tulee mieleen myöhään illalla, kun silmiä jo painaa. Tai silloin, kun ei ole mahdollisuutta asiaan keskittyä.
Päivä päivältä useammin ajatukset etsiytyvät tutulle radalle. Mistä löydän taas sopivan tekstin? Miksi sopivia katkelmia tulee mieleen silloin, kun seuraavaan vuoroon on pitkä aika, mutta ei enää sitten, kun vuoro lähestyy? Kaikki tekstit tuntuvat menevän kauemmaksi, etäisemmiksi. Ikään kuin en olisi koskaan lukenut, en koskaan puhunut.
Sitten tulee päivä, jolloin asiaan on jo pakko tarttua. Vaimo ehdottaa, että ottaisin omaa aikaa ja valmistautuisin rauhassa. Missä on uusin Päivämies? Luen, miten tulevan sunnuntain tekstejä on siellä selitetty. Sulkeudun huoneeseen. Levitän sängylle Raamatun, Päivämiehen, ehkä jonkin kirjan. Ajatukset karkailevat juuri kun olen saamassa niistä kiinni. Ne jäävät häivähdyksen tapaisiksi. Monet tekstit tuntuvat itselleni todella vaikeilta. En voi sellaisia valita, kun en ymmärrä niitä itsekään. Ajattelen, että pitäisi lukea enemmän, jotta ymmärtäisin enemmän. Silloinkin kun ehtisin, tulen helposti lukeneeksi vain kaikkea muuta. Mieleeni nousee palvelijan arka pyyntö: Anna, rakas Isä, minulle ymmärrystä, taitoa ja voimaa!
Olen törmännyt muutaman kerran julkisuudessa arvioihin, että puhujat ovat vanhoillislestadiolaisuuden vallankäyttäjiä, muiden yläpuolella olevia johtajia. Asiaa arvioineet eivät ehkä tunne ketään puhujaa. Itse olen huomannut, että monet puhujat ovat tehtävässään arkoja ja hiljaisia.
Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä puhujat kutsutaan tehtäväänsä. Puhujan tehtävänä on selittää Raamatun sanaa Raamatulla perustellen ja siihen pitäytyen. Herätysliikkeessämme puhuja ei ole kenenkään johtaja. Oikeastaan asia on päinvastoin: seurakunta on puhujan kutsunut ja voi myös vapauttaa tehtävästään. Puhujan tulee olla seurakunnan palvelija, ja hänellä on suuri vastuu siitä, mitä puhuu seurakunnalle. On tärkeää, että jokainen puhuja on tästä tietoinen ja toimii vastuullisesti.
Näissä mietteissä arvioin omaa suhtautumistani. Olenko minä vallankäyttäjä? Olenko ankara puheissani? Välittyykö puheissani armo ja Hyvän Paimenen ääni? Ystäväni rohkaisee minua. Hänkin on puhuja, minun ikäiseni. Tuntuu turvalliselta ajatella, että en tee työtäni yksin.
Joskus raamatunkohta aukeaa kirkkaammin. Mieleen voi nousta jo lapsuudesta tuttu kertomus. Silloin koen hyväksi tarttua siihen, mikä tuntuu läheiseltä. Joskus Raamatun selaaminen edestakaisin jatkuu viimeiseen iltaan asti kuin päämäärätön matka. Sitten valitsen vähiten vaikealta tuntuvan.
Tehtävässäni ovat antaneet voimaa perheen ja ystävien tuki. Kerran eräs ystävä totesi, että on mukava, kun puhujina on nuoriakin, oman sukupolven edustajia. Ihmisiä, joilla on samanlainen elämäntilanne. Hän kertoi, että se koskettaa. Keskustelu rohkaisi minua.
Pidän puheen. Sen jälkeen istun penkkiin levollisempana. Olen kiitollinen, että jotenkin taas selvisin vuorostani. Sitä en tiedä, koskettiko puhe tai saiko joku sen kautta virvoitusta uskonelämäänsä. Mutta se onkin Jumalan kädessä.
Eteisessä vanhempi mies taputtaa olalle. "Jumala siunasi palveluvuorosi." Tulen kiitolliselle mielelle. Täysin kelpaamattomana kuitenkin kelpasin. On ihmeellistä, että heikkona ja pelokkaanakin saa kertoa Jumalan armosta ja rakkaudesta. Saan tekstiviestin: "Terveisiä kaikille. Oltiin seuroissa netin kautta. Jrt. äiti." Pelkäsin turhaan. Koen, että Jumala siunasi minua. Tuttu syli ja rukoukset kantoivat.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys