Vii­me ai­koi­na yl­lät­tä­viä ja py­säyt­tä­viä vies­te­jä on tul­lut usei­ta. Lä­hem­pää ja kau­em­paa, lä­hi­pii­ris­tä ja ys­tä­vil­tä. Sai­ras­tu­mi­sia, sai­rau­den uu­siu­tu­mis­ta, on­net­to­muut­ta.

Iloi­nen ja toi­vei­kas päi­vä on het­kes­sä ver­hou­tu­nut su­muun. Tun­nel­ma on va­ka­voi­tu­nut. Sor­met ovat men­neet ris­tiin.

Täy­sin sa­nat­to­mi­na on lä­he­tet­ty vies­te­jä, joi­hin on vai­voin saa­tu jo­ta­kin so­per­rel­tua. Eräs vies­ti si­säl­si Sii­o­nin lau­lun 283 sa­nat: “Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, oi ar­mol­li­nen Ju­ma­la. Maan pääl­lä tur­vaan otit mi­nut, näin olet tur­va ai­noa. Jos käyn­kin tie­tä vai­ke­aa, kä­te­si oh­jaa, ta­lut­taa.” Vies­tin saa­ja vas­ta­si sai­rau­ten­sa kes­kel­tä: “Mi­nä­kin muis­tan tei­tä.”

Kaik­ki asi­at, kaik­ki ih­mi­set on jä­tet­ty Ju­ma­lan huo­len­pi­don va­raan. Muu­hun em­me ih­mi­si­nä pys­ty. Pit­kiin ha­lauk­siin on mah­tu­nut kyy­ne­lei­tä. On lah­jaa, et­tä huol­ten pai­na­ma­na on löy­ty­nyt kuun­te­li­joi­ta.

Ajat­te­lin, et­tä jä­tän tä­män blo­gi­teks­tin kir­joit­ta­mat­ta. Aja­tuk­set ja tun­teet ovat kul­ke­neet vuo­ris­to­ra­taa, jos­ta en ku­vi­tel­lut löy­ty­vän kir­joi­tet­ta­vaa. Kir­joi­tin kui­ten­kin, ja täl­lai­nen teks­ti tämä nyt on. Synk­kä­kin, mut­ta elä­män­ma­kui­nen. Aja­tuk­set pyö­ri­vät vain yh­den tee­man ym­pä­ril­lä.

Li­sään tä­hän vie­lä ru­non, jon­ka kir­joi­tin vai­ke­a­na päi­vä­nä. Ha­lu­an muis­taa eri­tyi­ses­ti jo­kais­ta, joka täl­lä het­kel­lä tais­te­lee sai­rau­ten­sa kans­sa.

Se löy­tää nuo­rem­man,

löy­tää van­hem­man.

Saar­taa lä­hei­sen

ja kau­kai­sem­man.

Py­säyt­tää­kö mi­kään mei­tä niin kuin syö­pä?

Mi­nut te­kee pe­lok­kaak­si sen ar­vaa­mat­to­muus.

Jo­kai­nen pu­he­lin­soit­to

voi ol­la huo­no en­nus­te,

hal­lit­se­mat­to­muus.

Ku­ten ai­na elä­mäs­sä

jo­kai­nen kä­den­pu­ris­tus saat­taa ol­la vii­mei­nen,

juu­ri täs­sä,

ohi­men­nen.

Ei­kä mi­kään py­säy­tä mei­tä niin kuin syö­pä.

Mitä näen

ah­dis­tuk­sen,

pel­ko­jen yli?

Yhä us­kon, joka an­taa toi­von

ja läm­pi­män Isän sy­lin.

Ja suu­rim­man:

rak­kau­den.

Eh­kä mi­kään ei py­säy­tä niin kuin syö­pä.