Soi rau­hal­li­nen mu­siik­ki. Vi­hit­tä­vät nuo­ret kä­ve­le­vät hi­tain mut­ta var­moin as­ke­lin koh­ti alt­ta­ria. He näyt­tä­vät kau­niil­ta, hy­vin yh­teen so­pi­val­ta pa­ril­ta. Upe­an van­han kir­kon ki­vi­sei­nät muis­tut­ta­vat, et­tä tääl­lä on sa­not­tu "tah­don" en­nen­kin. Kym­me­net vuo­det, sa­dat­kin. Ja tu­han­net vih­ki­pa­rit.

Mo­nen sil­mä­kul­ma kos­tuu nuor­ten on­nea kat­sel­les­sa. Var­maan moni hää­vie­ras ker­taa oman elä­män­sä mat­kaa, puo­li­son löy­ty­mis­tä, avi­o­lii­ton vai­hei­ta. Mis­tä kaik­ki al­koi, mil­tä tun­tui men­nä nai­mi­siin, ra­kas­tan­ko, tah­don­ko yhä.

Erää­nä il­ta­na aloim­me ko­ti­soh­val­la muis­tel­la oman yh­tei­sen tai­pa­leem­me al­kua. Muis­te­lim­me en­sim­mäi­siä ta­paa­mi­sia, en­sim­mäi­siä kes­kus­te­lu­ja, ihas­tu­mi­sen tun­net­ta. Oli mu­ka­va aja­tel­la, mi­ten Ju­ma­la joh­ti mei­dät yh­teen.

Jos­sain mää­rin ihas­tu­mi­sen ja ra­kas­tu­mi­sen tun­tei­ta on mah­dol­lis­ta ko­kea vuo­sien­kin jäl­keen uu­del­leen. Yh­teis­ten vai­hei­den läpi käy­mi­nen voi ol­la avi­o­liit­toa hoi­ta­vaa ja puh­dis­ta­vaa. Ki­pei­tä­kin asi­oi­ta saat­taa nous­ta pin­taan ja nii­tä saa­daan pu­hua pois pai­na­mas­ta miel­tä.

Avi­o­liit­to vaa­tii hoi­ta­mis­ta. Ajat­te­len, et­tä tär­kein­tä on pu­hu­mi­nen ja toi­sen kuun­te­le­mi­nen. Kun yh­teys puo­li­soi­den vä­lil­lä saa säi­lyä avoi­me­na, myös an­teek­si pyy­tä­mi­nen ja an­ta­mi­nen on hel­pom­paa.

Häis­sä unoh­tuu het­kek­si ar­jen vai­va. Nuo­ren pa­rin toi­vei­kas ja luot­ta­vai­nen asen­ne elä­mään tart­tuu. Juh­la­het­kes­sä on lupa ol­la il­man mur­hei­ta. Tuo­reen avi­o­pa­rin­kaan ei tar­vit­se näh­dä juh­lan läpi elä­män ki­pu­koh­tia. Saa py­säh­tyä iloit­se­maan puo­li­sos­ta ja mat­kal­le saat­ta­vis­ta lä­hei­sis­tä.

Hää­juh­las­sa joku kut­sui kaik­ki vih­ki­pa­rin ys­tä­vät lau­la­maan. Juh­la­sa­lin etuo­sa täyt­tyi nuo­ris­ta. Yh­tei­nen ilo oli kos­ket­ta­vaa. "Pal­jon ois ai­het­ta lap­sel­la kiit­tää..."

Mor­si­a­mel­le vie­tiin ne­nä­lii­naa. Pu­heen­vuo­ron käyt­tä­neet ys­tä­vät toi­vot­ti­vat sy­dä­mes­tän­sä Ju­ma­lan siu­naus­ta tuo­reen avi­o­pa­rin yh­tei­sel­le mat­kal­le.

Avi­o­pa­ria odot­taa siu­nat­tu ja tur­vat­tu tie, kun heil­lä on yh­tei­nen us­ko. Luot­ta­mus Ju­ma­laan kan­taa elä­män ja avi­o­lii­ton vai­heis­sa.

Sä­es­tän kii­tos­virt­tä. Pi­a­non lä­hel­tä ik­ku­na on avat­tu. Tuu­li vie lau­lun sa­nat, mut­ta lau­lu jat­kuu. "Kii­tos nyt Her­ran, Hän kai­ken on al­ku ja Luo­ja. Sii­pein­sä var­jos­sa meil­lä on tur­va ja suo­ja."

Au­rin­ko al­kaa las­kea. Hää­vie­raat vaih­ta­vat ar­ki­vaat­tei­siin. Nuo­ret pot­ki­vat pal­loa nur­mi­kol­la. Sul­ha­nen ker­taa juh­la­päi­vän tun­te­muk­sia. Juh­la on ol­lut iki­muis­toi­nen.

Kun kir­joi­tan tätä, tuo nuo­ri­pa­ri on len­to­ko­nees­sa. Toi­vo­tan tur­val­lis­ta hää­mat­kaa. Ja Ju­ma­lan siu­naa­maa yh­teis­tä elä­mää. Tei­tä kan­ta­vat lä­heis­ten­ne ja ys­tä­vien­ne ru­kouk­set.