Yk­si me­nee vii­den­nel­le, toi­nen nel­jän­nel­le. Kol­mas vas­ta aloit­te­lee kou­lu­työ­tään. Kai­kil­la oma tär­keä rep­pu ja omat ky­nät. Eka­luok­ka­lai­sel­la vä­hin­tään re­pul­li­nen jän­ni­tys­tä ja pit­käl­tä tun­tu­vaa odo­tus­ta. Jo­kai­sel­la re­pul­li­nen kas­va­mis­ta­kin.

Eräs kai­paa 11 vuo­den ko­ti­äi­din ural­la vaih­te­lua. Voi­sin­ko­han opis­kel­la jo­ta­kin? Pää­sen­kö enää mi­hin­kään? Oli­si­ko tämä mi­nul­le so­pi­va ala? Mi­ten las­ten­hoi­to? Mitä sit­ten, jos ja jos? Kun­nes tu­lee tie­to opis­ke­lu­pai­kas­ta. No­pe­as­ti pa­ka­taan re­pul­li­nen uu­den ti­lan­teen ih­met­te­lyä ja jän­ni­tys­tä. Si­vu­tas­kuun su­jau­te­taan pie­ni pak­kaus luot­ta­mus­ta.

Sit­ten on kol­me pien­tä rep­pua. Odo­tet­tu päi­vä­ko­ti! Yk­si re­puis­ta on pa­ri­vuo­ti­aan. Ih­me­tel­len ja suu­rin sil­min hän tut­kii sitä, iki­o­maa. Pä­ris­te­lee kuin Sa­la­ma McQu­een re­pun ku­vas­sa. Hän ei ym­mär­rä vie­lä, mikä se sem­moi­nen päi­vä­ko­ti on. Pie­net saa­vat re­pul­li­set ai­van uut­ta si­säl­töä elä­mään. Iloa, ka­ve­rei­ta ja var­mas­ti myös koti-ikä­vää. On­nek­si päi­vä­ko­ti on ko­di­no­mai­nen, viih­tyi­sä ja tur­val­li­nen paik­ka.

Per­he täyn­nä re­pul­li­sia. Ih­met­te­len tätä syys­myl­läk­kää, kaik­kea uut­ta! Kun­nes löy­dän oman rep­pu­ni. Mi­nä­kin tu­len kään­ne­koh­taan, kun hyp­pään kes­kel­le kou­lu­maa­il­maa. Pian kä­ve­len käy­tä­vil­lä kym­me­nien rep­pu­jen kes­kel­lä. Uu­det työ­ku­vi­ot tuo­vat va­loa, mut­ta sa­mal­la epä­var­muut­ta. Mie­tin, mil­lä täyt­täi­sin oman rep­pu­ni. Se oli­si jo­kin pie­ni aja­tus muu­tos­ten kes­kel­lä. Eh­kä ru­kous: siu­naat­han jo­kais­ta re­pun­kan­ta­jaa, pien­tä ja suur­ta.