Kän­nyk­kä hä­lyt­tää lau­kus­sa­ni. Olen juu­ri päät­tä­mäs­sä eräs­tä ta­paa­mis­ta. Pu­he­lin soi uu­del­leen. Yri­tän pääs­tä läh­te­mään. Sa­mal­la mie­tin, et­tä on­ko­han jol­la­kin jo­kin on­gel­ma, kun pu­he­lin soi ja soi. Sit­ten kuu­len vies­tin merk­ki­ää­nen. Heti, kun olen ul­ko­na, et­sin pu­he­li­men lau­kun si­vu­tas­kus­ta. Ys­tä­väl­tä­ni tul­lees­sa vies­tis­sä on kak­si sa­naa: Tär­keä asia. Soi­tan hä­nel­le vä­lit­tö­mäs­ti. On­nek­si hä­nel­lä ei ole mi­tään hä­tää. Hän ha­lu­aa kuul­la kom­ment­ti­ni en­nen tär­ke­än pää­tök­sen te­ke­mis­tä. Pää­tös tu­lee vai­kut­ta­maan hä­nen ja hä­nen per­heen­sä elä­mään. Pää­tök­sen myö­tä myös ys­tä­vien tu­kea tar­vi­taan ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la.

Koen kes­kus­te­lum­me suu­re­na luot­ta­muk­sen osoi­tuk­se­na. Hä­nen kans­saan it­se­kin oli­sin vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa ha­lun­nut ju­tel­la. Kii­tol­li­suus ys­tä­vyy­des­tä täyt­tää mie­le­ni pu­he­lun päät­ty­mi­sen jäl­keen. Ys­tä­vyys sy­ve­nee elä­män ar­jen ja­ka­mi­ses­ta. Ru­koi­len mie­les­sä­ni me­nes­tys­tä ja Ju­ma­lan run­sas­ta siu­naus­ta ys­tä­vä­ni pää­tök­sel­le. Olen lu­van­nut ol­la hä­nen tu­ke­naan pää­tös­tä seu­raa­vis­sa ti­lan­teis­sa.

Ys­tä­vät ovat Ju­ma­lan lah­jo­ja elä­määm­me. Jo­kai­nen ih­mi­nen on ai­nut­ker­tai­nen, sa­moin jo­kai­nen ys­tä­vyys­suh­de­kin on ai­nut­laa­tui­nen. Vaik­ka ys­tä­vyys­suh­teet ovat eri­lai­sia, jo­kai­nen niis­tä pe­rus­tuu luot­ta­muk­seen, kun­ni­oi­tuk­seen ja ar­vos­tuk­seen. Vas­ta­vuo­roi­ses­ti.