Vii­me ai­koi­na olen saa­nut mo­nia vies­te­jä ys­tä­vie­ni, tut­ta­vie­ni ja työ­ka­ve­reit­te­ni lä­heis­ten kuo­le­mas­ta. Elä­män päät­ty­mi­nen kos­ket­taa ai­na. Pit­kän elä­män päät­ty­mi­nen tun­tuu hel­pom­mal­ta kä­si­tel­lä kuin ai­van nuo­ren kuo­le­ma. Yli yh­dek­sän vuo­si­kym­men­tä elet­tyä elä­mää ja juu­ri en­nen rip­pi­kou­lun al­ka­mis­ta päät­ty­nyt nuo­ruus – kum­pi­kin elä­mä oi­ke­an mit­tai­nen Ju­ma­lan ai­ka­tau­lun mu­kaan. Näin ha­lu­an us­koa.

Nämä ti­lan­teet ovat pa­laut­ta­neet mie­lee­ni yh­den aja­tel­man vuo­sien ta­kaa, jol­loin olin fi­lo­so­fi­an opet­ta­jan si­jai­se­na. Käy­tös­sä­ni ol­lees­sa kir­jas­sa oli mus­ta­val­koi­nen piir­ros ties­tä ja sen ohes­sa lai­naus fi­lo­so­fil­ta, jon­ka ni­meä en enää muis­ta: ”Kun on val­mis kuo­le­maan, on val­mis elä­mään.” Voi­ko ih­mi­nen ol­la val­mis kuo­le­maan? Voi­ko tie­toi­suus elä­män päät­ty­mi­ses­tä mer­ki­tä elä­män roh­keut­ta?

Mei­hin ih­mi­siin on luo­tu elä­män­ha­lu. Vai­kea sai­raus on kuin kuo­le­man kos­ke­tus. Erääs­tä kes­kus­te­lus­ta jäi mie­lee­ni tii­vis­tet­ty ko­ke­mus: ”Kun kuo­le­ma ot­taa kä­des­tä kiin­ni, niin elä­mä tu­lee hy­vin lä­hei­sek­si.” Lä­hei­set ih­mi­set ja ai­ka hei­dän kans­saan on tär­kein­tä elä­mäs­sä.

Het­ki per­heem­me ys­tä­vän sai­ras­vuo­teen ää­rel­lä on jää­nyt läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­lee­ni. Lää­ke­tie­teen mah­dol­li­suu­det sai­rau­den pa­ran­ta­mi­seen oli käy­tet­ty. Ki­vun hoi­ta­mi­nen oli jäl­jel­lä. Pu­huim­me elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta. ”Olen kyl­lä val­mis läh­te­mään. Vai­kein­ta on jät­tää puo­li­so ja lap­set. Hei­dän elä­mäs­sään ha­lu­ai­sin ol­la mu­ka­na”, pu­he­li ys­tä­väm­me. Hän ker­toi, mi­ten hän näki vain hy­viä vaih­to­eh­to­ja edes­sään. Jos odot­ta­ma­ton pa­ran­tu­mi­nen oli­si mah­dol­lis­ta, se oli­si ih­meel­li­nen asia. Elä­vä tai­vas­toi­vo ja us­ko hy­vän Ju­ma­lan lu­paus­ten täyt­ty­mi­seen roh­kai­si­vat kat­so­maan luot­ta­vai­se­na oman elä­män päät­ty­mis­tä. Ajan ja ian­kaik­ki­suu­den raja oli läs­nä.