Pekka Poukkula
Jono hiihtäjiä eteni määrätietoisesti pitkin järven jäätä. Suunta oli kirkas ilman utuisuudesta, värittömyydestä ja harmaudesta huolimatta. Juuri sellainen sopiva pilkkikeli. Määränpää oli otettu jo rannasta, kohti etäämmällä horisontissa siintävää metsäsaareketta. Tai tarkemmin sanottuna isomman metsäsaarekkeen edustaa, sillä niille tietämille oli tarkoitus asettua pilkkimään.
Rannasta katsottuna matka ei ollut pitkä, mutta hiihtäjien ikähaitari huomioiden riittävä siihen, että jono ehti jakaantua kahteen osaan. Riittävän pitkä myös siihen, että etujoukot ehtivät hiihtämään vastaan, nopeimmat varmaan useammankin kerran. Matka-aikaa kului niin reilusti, että samalla oltiin osana monenlaista seikkailua. Tämä ei siis ollut pelkästään hiihto- ja pilkkiretki, vaan yhtä aikaa osa pienempiemme mielikuvitusmatkaa. Tässä matkassa mukana pysymisessä vauhdista tai kokemuksesta ei ollut etua, päinvastoin haittaa ja vieläpä suurta. Kyllä ikä esti näkemästä paljon sellaista, jonka lapsen kirkkaat silmät vielä tavoittivat. Tämä tuli elettyä todeksi.
Etujoukoissa matka eteni joutuisasti ja suksi näytti luistavan. Jos sama tahti pysyisi pilkkimisessäkin, niin ensimmäiset kalat olisivat jo ylhäällä, ennen kuin takajoukkomme saapuisi apajille. Onneksi järven selkää riitti, niin rajakiistoja ei ainakaan pilkkialueista syntyisi. Lisäksi minulla oli täysi luotto joukkoamme vetävään nelivuotiaaseemme, joka edelliskerralla nosti koko porukan ainoan pilkkisaaliin. Tässä yhteydessä kalan kokoa ei kannata mainita, jätetään se kalamiehen itsensä kerrottavaksi, jolloin se kasvaa paremmin kokoa. Siinäkin mielessä pieni tasoitus etujoukoille oli enemmän kuin paikallaan.
Kyllähän tästä järvestä saalis olisi taattua, sitä vahvisti muutama kuulemani tarina. Eräänkin tarinan mukaan saalis tästä olisi yhtä varma kuin kaupan kalatiskiltä. Tämän vuoksi kertoja ei enää käynyt tässä kalassa, koska halusi haasteita. Me emme tarvinneet lisää haastetta, sillä en tiedä miten saaliimme olisi laihemmaksi enää voinut tulla. Onneksi tässä vaiheessa vielä kalatiski vilkkui silmissä ja ahvenfileet maistuivat suupielissä. Emme siis olleet takajoukon kanssa mistään myöhästymässä.
Mukaan oli tietysti pakattu asiaankuuluvat varusteet, kuten kaira, pilkit ja istuinalustat sekä tietenkin madot. Ilman matojakin olimme joskus pilkkimistä kokeilleet, kun pienimmät hoksasivat, että tottahan se kaloillekin nisupulla maistuu, jos se maistuu pilkin toisessakin päässä. Ja maistuihan se. Jopa niin, että pullanpalat kyllä katosivat, mutta pintaan saakka niillä ei ehtinyt. Ilmeisesti jäivät uusia herkkupaloja jään alle odottamaan.
Tällä kertaa madot siis olivat kuitenkin mukana. Pienissä punaisissa madoissa riittikin ihmettelemistä, ja niitä oli ihasteltu jo mökillä ennen matkaan lähtöä. Miten ne pystyivätkin liikkumaan niin nopeasti ja venymään? Kohta pääsin oppimaan muutakin madoista, kun siirryttiin pilkkimatkasta mielikuvitusmatkalle. Asetuin kuuntelemaan, kuinka madot olivat varmasti innoissaan päästessään kohta uimaan. Tai oikeastaanhan ne olivatkin menossa avantoon, ehkä se näytti kuitenkin enemmän avantouinnilta. Tai oikeammin sukeltamiselta. Jotenkin tätä matkan mielikuvituspuolelta ajatellessa mietinkin, että mitenhän se pilkkisaalis olisi istunut tähän matojen avantouintihetkeen.
Meidän siirtyessä jo evästauolle pilkkiminen toisaalla jatkui ehkä astetta totisemmin. Meillä oli jo hyvin aikaa istua ja nauttia eväiden syönnistä. Se onkin iso ja tärkeä osa kaikkea retkeilyä. Oikeastaan se taitaa olla aina paras hetki. Samalla oli aikaa nauttia yhdessäolosta ja hetkessä elämisestä. Saalista tulee, jos tulee, pakolla ei ainakaan. Lapsilla on lohdullinen taito siirtää ajatukset muuhun kiinnostavaan, kun pilkkiminen ei tuottanut toivottua tulosta. Täällä on muutakin mistä nauttia.
Eväsreppu tyhjänä, mahat täytenä ja pilkkisaalis vajaana suuntasimme paluumatkalle. Jos mennessä vielä löytyi nopeimmilla intoa hiihtää reittiä edestakaisin ja hiihtää vähän kuin saattue- ja kannustushiihtoa, oli nyt eteneminen luotisuoraa. Pienimmäisen kanssa olimme hädin tuskin paria suksen mittaa edenneet, kun etujoukot näkyivät enää pieninä pisteinä. Vauhtia näytti riittävän ja silloin ei näe kaikkea ympärillä olevaa.
Meillä tätä pelkoa ei ollut. Hetken päästä kuuluikin pienimmän suusta ”Aarresaari!” ja käsi ojentui saaren suuntaan vakaana. En ollut ymmärtänyt ollenkaan, että tuo metsäsaareke olikin aarresaari, vaikka olimme sen edessä hyvän tovin pilkkineet. Miten en sitä nähnyt, ihmettelin. Sitten taas ymmärsin tämän iän tuoman haittanäön. Lapsi katsoi kirkkaammin. Samalla hän jatkoi, että aarresaaressa on aina syvällä aarre. ”Voimmeko lähteä sitä kaivamaan?” Kaukaa arvelimme lunta olevan niin paljon, että aarre jäisi löytymättä. Päätimme jatkaa hiihtomatkaa.
Matka eteni hitaasti, jopa niin, että vaikka aikaa kului, aarresaaren puut olivat aina samassa kohdassa. Eteneminen tapahtui enemmän mielessä kuin matkassa. Oli aikaa miettiä. Miettiä nykyaikaa, kiirettä, näitä pieniä ja isompia lapsia ja lapsen uskoa. Miten omat pienet lapset aitoudellaan olivat muistuttaneet minua lapsen kaltaisesta uskosta. Uskosta, jonka kautta saan omistaa kaikkein kalleimman aarteen. Eikä tämä aarre ole lumen peitossa tai vaadi omaa kaivuutyötä tai ansioita, vaan se annetaan lahjana täysin armosta.
Hiihto jatkui. Päivienkin jälkeen olen palannut tähän retkeen. Huokaus lähtee Taivaan Isän puoleen, että nämä rakkaat omat pienet saisivat säilyttää itsessään tämän pienen lapsen kirkkaan katseen, että itse ja kaikki rakkaat läheiset saisivat säilyttää ja löytää tämän kaikista kalleimman aarteen. Sen omistajana matkaamme Taivaan kotiin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys