Syk­syyn liit­tyi ai­na tiet­tyä apeut­ta, eh­kä vä­hän luo­pu­mis­ta­kin: oli­ko se luo­pu­mis­ta ke­sän va­pau­den tun­tees­ta vai huo­let­to­mis­ta päi­vis­tä? Eh­kä kum­mas­ta­kin. Sii­hen oli jo­ten­kin niin tot­tu­nut, et­tä ei sitä oi­ke­as­taan edes miet­ti­nyt. Niin vain ta­pah­tui ja kuu­lui ol­la – vie­lä täy­si-ikäi­se­nä, ai­kui­se­na ja vä­hän van­hem­pa­na­kin. Vuo­si vuo­del­ta, syk­sy syk­syl­tä tämä tu­tuk­si tul­lut tun­ne, mut­ta sa­mal­la myös vie­ras ja ikä­vä, saa­pui. Ny­ky­ään­kin se tu­lee, jo haa­lis­tu­nee­na, mut­ta kui­ten­kin kai­ku­ja men­nees­tä mu­ka­naan tuo­den.

Tar­kem­min aja­tel­tu­na, ei tuo jo­ka­syk­syi­nen vie­ras tain­nut mi­tään mu­kaan tuo­da. Sen tuo­mi­set oli­vat jo val­mii­na mi­nus­sa, mo­nin osin sy­väl­lä si­sim­mäs­sä. Mi­nus­sa osin kät­ket­tyi­nä, osin eh­kä pii­lo­tet­tui­na, mo­nin osin kä­si­tel­tyi­nä. Kui­ten­kin ai­na mat­kas­sa­ni ja mu­ka­na­ni, muis­tois­sa. Ny­ky­ään kul­ke­vat jo ki­vut­to­mam­min. Ja ai­ka, sen ku­lu­mi­nen on ol­lut ar­mol­lis­ta – osal­taan him­men­tä­nyt pa­him­pia muis­to­ja. Sil­ti ai­na syk­syn saa­pu­es­sa elän muis­tot vah­vim­min, vaik­ka tun­nen ne muul­loin­kin.

Va­paut­ta, voi mi­ten sitä odo­tin ylä­as­teen vii­mei­set vuo­det. Va­paut­ta, joka siin­si kau­kai­suu­des­sa. Ai­na en edes erot­ta­nut sitä ho­ri­son­tis­ta – nii­nä päi­vi­nä, kun sumu peit­ti nä­ky­vyy­den. Var­sin­kin sil­loin odo­tin, ja yri­tin jak­saa us­koa sen vie­lä koit­ta­van. Yh­dek­sän­nen luo­kan ke­vääl­lä se vih­doin koit­tai­si. Sin­ne saak­ka mi­nun pi­täi­si jak­saa. Sil­loin sai­sin sul­kea tä­män kou­lun oven ja kai­ken kou­luun liit­ty­vän. Lo­pul­li­ses­ti ja iäk­si. Kos­kaan en nii­hin enää pa­lai­si. Pe­rus­kou­lun päät­tö­to­dis­tus kä­des­sä tuo va­pau­den tun­ne oli niin voi­ma­kas, et­tä sitä tun­net­ta on vai­kea ku­va­ta. Kaik­ki ikä­vä jäi­si nyt taak­se. On­nek­si sii­nä het­kes­sä en tien­nyt, et­tä taak­se jää­vän kou­lun oven jou­tui­sin vie­lä ker­ran avaa­maan ja pe­ril­le saak­ka.

Kou­lu­e­lä­mä oli ol­lut ko­vaa, eten­kin vä­li­tun­nit ja var­sin­kin pit­kät ruo­ka­vä­li­tun­nit. Sa­moin aa­mut, kun lin­ja-au­to oli kou­lul­la jo hy­vis­sä ajoin. Ne oli­vat pa­him­pia. Mi­nul­le hil­jai­sel­le ja ujol­le op­pi­laal­le kou­lu oli muut­tu­nut päi­vit­täin tois­tu­vak­si pai­na­jai­sek­si, so­ta­tan­te­reek­si ja tais­te­lu­ken­täk­si. Ja sitä so­taa riit­ti; hen­gäh­dys­tau­koa suo­tiin vain per­jan­tai-il­ta­na ja lau­an­tai­na, myös loma-ajat an­toi­vat odo­tet­tu­ja tau­ko­ja. Sun­nun­tai-il­ta­na aja­tuk­set kään­tyi­vät taas aa­mul­la jat­ku­vaan so­taan. Het­kek­si­kään en voi­nut her­paan­tua, ja jat­ku­va va­ruil­laan olo söi val­ta­vas­ti voi­mia. Pa­him­mil­laan kiu­saa­jat ei­vät an­ta­neet rau­haa kou­lu­päi­vän yh­del­lä­kään vä­li­tun­nil­la.

Vuo­sia jat­ku­nee­na, kiu­saa­mis­kier­tee­seen ajau­tu­nee­na, tun­sin ole­va­ni to­del­la um­pi­ku­jas­sa, sy­väl­lä kiu­saa­mi­sen suos­sa. Muis­tan vie­lä ti­lan­teen, kun ajat­te­lin, et­tä mi­nua ei ku­kaan ih­mi­nen voi enää aut­taa. Jo ai­em­min hä­peä kiu­saa­mi­ses­ta­ni oli es­tä­nyt pu­hu­mas­ta asi­as­ta ko­to­na, tai ke­nel­le­kään kou­lun ai­kui­sel­le. Tuli sel­lai­nen­kin ti­lan­ne, jos­sa opet­ta­ja oli kuu­le­mas­sa kiu­saa­mis­ta­ni, mut­ta jät­ti jos­tain syys­tä puut­tu­mat­ta sii­hen. Mu­ser­ta­va tun­ne vah­vis­ti pel­ko­ni, et­tä ku­kaan ei voi tä­hän puut­tua tai ai­na­kaan lo­pet­taa sitä. Se oli jon­kin­lai­nen tai­te­koh­ta, jol­loin ym­mär­sin jää­nee­ni täy­sin yk­sin. Kun pa­him­pi­na epä­toi­von het­ki­nä en enää muu­ta voi­nut, niin ris­tin kä­te­ni tai huo­ka­sin Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä hän an­tai­si voi­mia taas tä­hän päi­vään. Näis­sä het­kis­sä ru­kouk­ses­ta tuli tär­keä sel­viy­ty­mis­kei­no.

Vuo­det vie­ri­vät; nuo­ruus, seu­rus­te­lu ja avi­o­liit­to, per­heen pe­rus­ta­mi­nen ja las­ten syn­ty­mät. Vai­mol­le­ni ker­roin kou­lu­kiu­saa­mi­ses­ta jo var­hain, eh­kä jo seu­rus­te­lu­ai­ka­na. Hän kuun­te­li ja tuki mi­nua asi­as­ta pu­hu­es­sa­ni. Mo­nes­ti en myös­kään tah­to­nut pu­hua, muis­tot oli­vat lii­an ras­kai­ta ja ki­pei­tä. Oli hel­pom­pi ol­la ja elää, kun muis­toil­le ei an­ta­nut si­jaa. Ja mik­si oli­sin an­ta­nut, sil­lä en myös­kään ko­ke­nut nii­den häi­rit­se­vän ar­kea, tai vai­vaa­van lii­ak­si miel­tä­ni ja mi­nua. Kui­ten­kin suru pai­noi. Suun­na­ton yk­si­näi­syy­den tun­ne saar­toi vä­lil­lä mie­len, vaik­ka ym­pä­ril­lä oli­si ol­lut pal­jon ih­mi­siä. Vii­mein, kun van­him­mat lap­set lä­hes­tyi­vät ylä­as­tei­kää, ym­mär­sin, et­tä nyt oli ai­ka ava­ta kou­lun ovi vie­lä ker­taal­leen. Ajat­te­lin tuol­loin, et­tä jos omat ko­ke­muk­set ovat kä­sit­te­le­mät­tä, ja lap­se­ni koh­tai­si­vat kou­lu­kiu­saa­mi­sen uh­ri­na tai te­ki­jä­nä, oli­si­ko mi­nus­ta sil­loin toi­mi­maan ai­kuis­mai­ses­ti?

Te­ra­peut­ti oli ko­ke­nut ja sy­dä­mel­li­nen ih­mi­nen, sil­ti pu­hu­mi­nen ja asi­oi­den lä­pi­käy­mi­nen teki ki­pe­ää. Vä­lil­lä jopa niin, et­tä ka­duin pää­tös­tä­ni läh­teä kä­sit­te­le­mään asi­aa. Jos­kus, kun pu­hu­mi­nen sat­tui lii­kaa, edet­tiin kir­joit­ta­mal­la. Vä­hi­tel­len, ker­ta ker­ral­ta ja pala pa­lal­ta, ri­kot­tu­ja vai­hei­ta par­sit­tiin. Va­paut­ta­va oli se het­ki, kun koko asi­aan liit­ty­vä ikä­vä taak­ka ja hä­pe­än viit­ta oli pois­sa. Tie­sin ja tun­sin, et­tä tämä mat­ka oli kan­nat­ta­nut.

Tänä syk­sy­nä tie­dän, et­tä syk­syyn liit­ty­vä häi­väh­dys apeu­des­ta ei joh­du syk­sys­tä, vaan liit­tyy muis­toi­hin kou­lu­vuo­den al­ka­mi­ses­ta. Haa­vat pa­ra­ne­vat, mut­ta ar­pi jää. Sa­moin jää­vät muis­tot. Ne haa­lis­tu­vat, ja sa­mal­la säi­ly­vät. Tänä syk­sy­nä kou­lut ovat taas al­ka­neet. Mil­lai­sia kou­lu­muis­to­ja al­ka­neen lu­ku­vuo­den op­pi­laat ovat tal­ti­o­mas­sa elä­mään­sä? Tä­hän meis­tä jo­kai­nen voi var­mas­ti osal­taan vai­kut­taa. Nä­kö­kul­maa voim­me laa­jen­taa yli omien las­ten ja nuor­ten, ot­taa vas­tuu­ta laa­jem­min­kin. Ky­sy­mäl­lä, kes­kus­te­le­mal­la sekä puut­tu­mal­la: las­ke­mal­la kiu­saa­mi­ses­ta ker­to­mi­sen kyn­nys ihan alas, lap­sen ja nuo­ren ta­sol­le. Se on vä­lit­tä­mis­tä ja lä­him­mäi­ses­tä huo­leh­ti­mis­ta. Vas­tuun­kan­ta­mis­ta sii­tä, et­tei ku­kaan jää yk­sin.

Sii­hen it­se­kin tai­toa pyy­tä­en.