Pihasaunan lämmössä aika pysähtyy ja leppoisat löylyt lämmittävät jäseniä. Silmät suljettuina on aikaa itselle ja omille ajatuksille. Niin paljon on mahtunut kahteen viimeiseen viikkoon. Toki vaihtelevuutta on ollut koko kesän aikana. Pakkaamista ja purkamista, ja suunnittelua, missä kortteerataan mikäkin viikko tai ainakin osa viikkoa. Täytyy silti tunnustaa, että kyllä tuo pakkaaminen, etenkin vaatteiden osalta, oli jäänyt enemmän vaimon huoleksi. Joku voisi sanoa sitä riskien minimoimiseksi. Sillä tavoin kaikille löytyi sopivia vaatteita niin koon kuin tilaisuuden luonne huomioiden. Lähes jatkuva liikkeellä olo on taannut sen, ettei tänä kesänä ole joutanut ainakaan tylsistymään. Tätä se koko kesälle ajoitettu remontti on teettänyt. Nyt pihasaunassa ajatukset eivät kuitenkaan olleet remontissa tai remontinpaossa, vaan kesän rippikouluissa.
Kaksi rippikouluviikkoa, sitähän viimeiset viikot olivat olleet. Ihan kuin ennen vanhaan, ajattelen mielessäni. Sen aikaa minun nuoruuteni rippikoululeiri kesti. Ja paikkana oli juuri sama Siikatörmän leirikeskus, joka oli nyt kulkenut mukanani. Tällä kertaa tuo kaksi viikkoa kului yhdessä hujauksessa, vaikka muistan edelleen, miten pitkä aika se oli silloin ennen vanhaan. Ainakin etukäteen. Silloin kotoa lähtiessä tuntui, että sitä on pitkänkin ajan poissa. Ja ehkä se vähän pitkä aika olikin, sillä vaatteitakin taidettiin tuoda lisää kesken leirin, samalla kun tultiin Siikatörmälle seuroihin ja omaa rippikoulunuorta katsomaan. Mukavasti se katkaisi kahden viikon jakson ja poissaolon kotoa. Läheiset olivat odotettuja vieraita.
Paljon on myös muuttunut nuoruuteni ajoilta, ainakin ulkoisilta puitteilta. Minun aikaiset majoitustilat olivat nykyään varastotiloina, ja vanha ruokalarakennus sekä rantasauna ovat vain muistoina menneistä ajoista, löytyvät ehkä valokuvana leirikeskuksen seinältä tai arkistoista. Nykyään saamme asua leiriviikon ensiluokkaisissa majoitustiloissa. Taivaan Isä on runsaasti siunannut leirityötämme.
Jos jotain on muuttunut, niin paljon on myös pysynyt ennallaan. Siikatörmä on tänäkin päivänä tärkeä ja rakas paikka, leirikotimme, jonka suojiin on mukava kokoontua. Monet tutut ja rakkaat rutiinit, kuten lipunnosto, hartaudet ja oppitunnit, ruokavirsi sekä turvallinen Jumalan sana on esillä tänäkin päivänä, vaikka leirisukupolvet vaihtuvat. Historia elää ja siirtyy meissä ihmisissä, leirikodin lämpimässä suojassa.
Tällä kertaa en kuitenkaan ollut Siikatörmällä tuota kahta viikkoa, vaan sain elää ne kahdessa eri roolissa ja tehtävässä. Ensimmäisen leiriviikon olin isän roolissa ja toisen viikon ohjaajan tehtävässä. Samaakin niissä oli, vaikka tehtävä vaihtui. Ainakin siltä minusta tuntui. Isällinen vastuu ja rukouksen mieli tuntuivat tutulta kummallakin viikolla. Rippikoulu oli siis vahvasti mukana elämässämme nuo heinäkuiset viikot.
Oman lapsen rippileirin lähestyessä ajatukset olivat usein lapsessa ja hänen tulevassa rippikoulussa. Samalla rukous kävi Taivaan Isän puoleen, että hän olisi siunaamassa rakkaan lapsemme leiriviikon; antaisi hänen vahvistua henkilökohtaisessa uskossaan ja olla juurtumassa Jumalan valtakuntaan. Sama rukous toistui myös toisella viikolla, että Taivaan Isä olisi siunaamassa ja varjelemassa kaikki nämä rakkaat rippikoululeirin aloittavat nuoret. Tällä samalla rukouksen mielellä varmasti myös heidän vanhempansa ja läheiset olivat oman nuorensa leirille saattaneet.
Oman lapsen rippikoulu on aikaa, jolloin isänä ja vanhempana pysähtyy enemmän miettimään kuluneita vuosia ja mennyttä aikaa. Millainen olen ollut isänä ja vanhempana, ja onko lapselle ollut riittävästi aikaa ja huomiota? Olenko osannut tukea lastani? Huomaan monien kysymysten risteilevän mielessä. Samalla kun rippikoulu on tietynlainen taitekohta nuoren ja lapseni elämässä, on se taitekohta myös minulle isänä juuri tämän lapseni kanssa. Vähän kuin välitilinpäätös. Nyt en mieti meidän perhettämme kokonaisuutena, vaan pysähdyn miettimään enemmän yksittäisen lapsen näkökulmasta ja omaa suhdetta juuri tämän lapsen kanssa. Samoissa tunnelmissa huomaan myös vaimoni viipyvän. Tätä välitilinpäätöstä tehdessä oma riittämättömyys ja osaamattomuus nousee mieleen. Annan lupausta, että jatkossa olen paremmin saavutettavissa ja läsnä. Lohdullista on, että näiden elämän mukanaan tuovien mielekkäiden välitilinpäätösten kautta meille annetaan mahdollisuus pysähtymiseen ja ajankäyttömme miettimiseen. Usein se tarkoittaa niitä kaikkein läheisimpiä ja rakkaimpia. Ajan ja huomion antamista lähelle.
Vähitellen mielessä risteilevät kysymykset muuttuvat sanoiksi, sanat lauseeksi ja hiljaisuus kuunteluksi. Keskusteluksi oman lapsen kanssa. Tätäkin on hyvä jatkaa. Armoevankeliumilla saamme vielä leirille lähtiessä siunata toinen toisemme. Toisen rippikouluviikon alkaessa palaan näihin aatoksiin uudelleen. Mietin, että ne ovat ehkä tuttuja ainakin osalle näistä isistä, vanhemmista, jotka nyt omaa lasta saattelevat leirille. Tunnistan samat lämpimät katseet tai olalle taputtamisen, ja kaikkein tärkeimmän, armoevankeliumin. Sen saattelemana leiriviikko on turvallista aloittaa.
Leiriaika menee nopeasti, mutta onneksi muistot säilyvät pidempään – ja kaverit ja ystävät. He ovat tärkeä osa rippikoulua. Siksi he ovat mielessä, sekä isänä että ohjaajana. Lapseni kertoi leiristä; oli tullut monia mukavia muistoja. Isoset ja muu henkilökunta, ja mitä kaikkea oli tehty ja koettu yhdessä. Iloista ja onnellista uskovaisen nuoren elämää. Samaa tunnistan toisesta leiriviikosta; hieno viikko mukavien nuorten kanssa, ja tehtävään sitoutunut ja välittävä henkilökunta. Puhelimessa kuvia ja videoita. Mieleenpainuvia ja ainutkertaisia hetkiä, syvälle sydämeen piirtyneitä muistoja. On meillä hienoja nuoria. Kaunista ja komeaa laulua, niitä olen kuunnellut usein, sillä niiden kautta leirin tunnelmaa saa elettyä uudelleen. Lämpö läikähtää, olihan mukava viikko.
Juhlapäivä koittaa nopeasti, niin lapselleni kuin leiriviikon nuorille. Ja vanhemmille, läheisille ja meille henkilökunnalle. Konfirmaatiopäivinä mieli herkistyy ja kiitollisuus täyttää mielen. Katson lastani ja nuorten joukkoa. Hiljainen rukous lähtee Taivaan Isän puoleen, ihan kuin leiriviikon alussa: anna heidän säilyä sinun lapsinasi. Samaa rukoilen itselleni. Leiriviikko antoi paljon ja sain vahvistusta myös omalle uskolleni. Tuntuu onnelliselta ja iloiselta. Aitoja ja elämäniloisia, uskovaisia nuoria. Olen saanut olla mieleenpainuvalla matkalla rinnalla kulkijana. Heitä, ja saattomiehiä, nämä rakkaat nuoremme tarvitsevat. Rippilaulu soi voimallisena. Tässä lämmössä on hyvä olla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys