Pek­ka Pouk­ku­la

Ko­toi­sa pu­heen­so­ri­na täyt­ti olo­huo­neen. Sa­mal­la ta­voin kuin yleen­sä ai­na, kun olem­me saa­neet ko­tiim­me vie­rai­ta ja mat­ka­ys­tä­viä tai kun olem­me it­se vie­rai­na. Tun­tuu kii­tol­li­sel­ta. Mi­ten ilah­dut­ta­vaa on saa­da ky­lä­kut­su tai mi­ten mu­ka­val­ta tun­tuu en­nak­koon­kin, kun omaan ky­lä­kut­suun on vas­tat­tu myön­tä­väs­ti. Tämä it­ses­sään jo vir­kis­tää, saa­tik­ka se, kun kut­sua ele­tään to­dek­si. Voi­si sa­noa, et­tä ky­läi­ly kyl­lä te­kee ar­jes­ta­kin juh­lan. Koh­taa­mi­nen an­taa voi­maa. Niin täl­lä­kin ker­taa. Toki nyt juh­laa­kin vie­tet­tiin, ju­han­nus­ta. Ai­van ku­ten nii­tä mo­nia edel­tä­vi­ä­kin.

Ju­han­nuk­seen liit­tyi oleel­li­ses­ti ky­läi­ly. Kes­kus­tel­ta­vaa riit­ti, yh­teis­tä his­to­ri­aa kun oli jo pit­käs­ti. Ys­tä­vyyt­tä ja vä­hän su­ku­lai­suut­ta­kin mut­kan kaut­ta. Kum­mi­lap­sia ja mui­ta­kin lap­sia, ikä­ka­ve­rei­ta. Kas­va­neet ja pu­nou­tu­neet yh­teen yh­tei­sis­sä elä­män­vai­heis­sa. Ys­tä­vyyt­tä ja tut­tuut­ta. Yh­teen­kuu­lu­vuut­ta mat­ka­ys­tä­vien kans­sa. Kans­sa­käy­mi­nen on jo­ten­kin niin help­poa. Ei tar­vit­se lii­kaa se­lit­tää, toi­set tie­tä­vät ja ym­mär­tä­vät.

Kuu­lu­mi­sia vaih­de­taan, ker­ro­taan ja kuun­nel­laan. Muis­tel­laan van­ho­ja; ta­ka­na on mo­nia yh­des­sä vie­tet­ty­jä ju­han­nuk­sia. Muis­te­taan ne­kin ker­rat, har­vem­mat, kun kum­pi­kin per­he oli viet­tä­nyt kes­ki­ke­sän juh­laa omil­la ta­hoil­laan. Ne­kin ker­rat ovat pai­nu­neet mie­leen. Va­ka­vam­paa­kin kes­kus­te­lua ja sy­väl­li­siä miet­tei­tä. Nii­tä­kin riit­tää, kuu­lu­vat osa­na elä­män­ma­kui­seen ar­keen ja juh­laan. Ja tie­tys­ti ilo­nai­hei­ta. On­nek­si nii­tä­kin on siu­nat­tu run­saas­ti. Puo­lin ja toi­sin ja­e­taan mo­nia ilon ai­hei­ta, las­ten ja hei­dän per­hei­den kuu­lu­mi­sia. Pie­niä ja suu­ria, osa vä­hän ar­ki­si­a­kin. Näis­tä kai­kis­ta se elä­mä koos­tuu. Unoh­ta­mat­ta kom­mel­luk­sia ja sat­tu­mia, sel­lais­ta lap­si­per­heen täyt­tä elä­mää. Si­tä­kin, kun on vie­lä pie­niä lap­sia ja it­sel­le ikää jo ker­ty­nyt ei­kä ole enää ihan nuo­ri van­hem­pi. Tä­tä­kin ver­tais­tu­kea ja loh­du­tus­ta ky­läil­les­sä saa kuul­la. Tur­haan ei sa­no­ta, et­tä tar­vit­sem­me kans­saih­mi­siä.

Kes­kus­tel­tiin myös ties­tä ja mat­kas­ta, us­kon­kil­voi­tuk­ses­ta ja us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­ses­ta. Mo­nis­ta ny­ky­ai­kaan liit­ty­vis­tä vai­keis­ta asi­ois­ta tai mur­heen ai­heis­ta, ki­pu­koh­dis­ta­kin. Sii­tä­kin, mi­ten mo­net ovat uu­pu­neet mat­kal­la. Omia, lä­hei­siä rak­kai­ta­kin.

Tar­vit­sem­me mat­ka­ys­tä­viä ja saat­to­mie­hiä, oman oven ja sy­dä­men avaa­mis­ta. Kuun­te­le­mis­ta ja rin­nal­la kul­ke­mis­ta. Kyn­nyk­sen pi­tä­mis­tä niin ma­ta­lal­la, et­tä huo­no­jal­kai­se­na­kin on help­po kul­kea ja ovi ava­ta. Ei an­ne­ta kyn­nyk­sen ko­rot­tua. Mie­leen nou­see vih­ki­pap­pim­me sa­nat ja oh­jeet meil­le, tuo­reel­le avi­o­pa­ril­le: ”Pi­tä­kää ko­tin­ne kyn­nys niin ma­ta­lal­la, et­tä sin­ne on vie­rai­den ja mat­ka­ys­tä­vien help­po tul­la.” Tä­hän neu­voon liit­tyi pal­jon vii­saut­ta.

Il­ta vaih­tuu al­ku­yök­si, ja vä­hi­tel­len saat­te­lem­me ys­tä­vät Ju­ma­lan rau­hal­la ko­ti­mat­kal­le. Myö­hem­min vie­lä vies­tit vaih­tu­vat. Kii­tel­lään vir­kis­tä­väs­tä ja voi­maan­nut­ta­vas­ta il­las­ta. Sa­mal­la an­ne­taan lu­paus­ta tu­le­vaan: täl­lai­sen il­lan jäl­keen muis­te­taan taas, et­tä use­am­min pi­täi­si näh­dä ja ky­läil­lä puo­lin ja toi­sin. Sa­mat tun­te­mi­set ovat myös toi­saal­la: juu­ri sa­mas­ta asi­as­ta kes­kus­te­le­mal­la oli­vat vie­raam­me ko­ti­mat­kan aloit­ta­neet.

Näis­sä aa­tok­sis­sa on tar­peen vii­väh­tää tä­nä­kin päi­vä­nä. Mi­hin ky­läi­ly jää ar­jes­sa? Eh­kä pelk­kä vii­väh­tä­mi­nen ei rii­tä­kään, vaan tar­vi­taan py­säh­ty­mis­tä. Ei äk­ki­jar­ru­tuk­sel­la, vaan hi­taas­ti jar­rut­ta­en, jot­ta aja­tus py­syy mat­kas­sa. Täl­löin olen val­miim­pi lu­pauk­seen, val­miim­pi te­ke­mään muu­tos­ta. Aset­te­len mie­les­sä­ni ky­sy­myk­siä it­sel­le­ni ja per­heel­lem­me. On­ko ny­ky­ai­ka jo­ten­kin kii­reem­pää ja vaa­ti­vam­paa niin, et­tä se tem­pai­see mei­dät mu­kaan­sa? Jäim­me­kö ko­ro­nan jäl­keen ai­kaan, jos­sa vie­rai­lut ovat vä­häi­sem­piä, kans­sa­käy­mi­nen ta­pah­tuu so­mes­sa ja vuo­ro­vai­ku­tus on vir­tu­aa­lis­ta? Ei­hän ko­tim­me kyn­nys ole al­ka­nut nou­se­maan? Tun­tuu ris­ti­rii­tai­sel­ta­kin. Vie­raat ovat ai­na iso ilo, mik­si sil­ti tun­tuu, et­tä ky­läi­ly oli­si vä­hen­ty­nyt?

Mi­ten sinä, lu­ki­ja, olet­ko eh­ti­nyt ky­läi­le­mään tai saa­maan ko­tii­si vie­rai­ta? Tun­tuu­ko si­nus­ta tu­tul­ta nämä aja­tuk­se­ni, et­tä some-elä­mä oli­si vä­hen­tä­nyt ky­läi­lyä ja ai­toa kans­sa­käy­mis­tä? Py­säh­dy kans­sa­ni. An­ne­taan yh­des­sä lu­paus­ta muu­tok­seen. Ja­e­taan ja vas­taa­no­te­taan ky­lä­kut­su­ja. Ja­ka­mal­la ilo kak­sin­ker­tais­tuu ja taak­ka puo­lit­tuu, ja sa­mal­la tu­lem­me hoi­de­tuik­si mat­ka­ys­tä­vien kans­sa. Näi­tä het­kiä var­ten elä­määm­me on ys­tä­viä siu­nat­tu. An­ne­taan hei­dän ja it­sem­me tun­tea se.