Pekka Poukkula
Kotoisa puheensorina täytti olohuoneen. Samalla tavoin kuin yleensä aina, kun olemme saaneet kotiimme vieraita ja matkaystäviä tai kun olemme itse vieraina. Tuntuu kiitolliselta. Miten ilahduttavaa on saada kyläkutsu tai miten mukavalta tuntuu ennakkoonkin, kun omaan kyläkutsuun on vastattu myöntävästi. Tämä itsessään jo virkistää, saatikka se, kun kutsua eletään todeksi. Voisi sanoa, että kyläily kyllä tekee arjestakin juhlan. Kohtaaminen antaa voimaa. Niin tälläkin kertaa. Toki nyt juhlaakin vietettiin, juhannusta. Aivan kuten niitä monia edeltäviäkin.
Juhannukseen liittyi oleellisesti kyläily. Keskusteltavaa riitti, yhteistä historiaa kun oli jo pitkästi. Ystävyyttä ja vähän sukulaisuuttakin mutkan kautta. Kummilapsia ja muitakin lapsia, ikäkavereita. Kasvaneet ja punoutuneet yhteen yhteisissä elämänvaiheissa. Ystävyyttä ja tuttuutta. Yhteenkuuluvuutta matkaystävien kanssa. Kanssakäyminen on jotenkin niin helppoa. Ei tarvitse liikaa selittää, toiset tietävät ja ymmärtävät.
Kuulumisia vaihdetaan, kerrotaan ja kuunnellaan. Muistellaan vanhoja; takana on monia yhdessä vietettyjä juhannuksia. Muistetaan nekin kerrat, harvemmat, kun kumpikin perhe oli viettänyt keskikesän juhlaa omilla tahoillaan. Nekin kerrat ovat painuneet mieleen. Vakavampaakin keskustelua ja syvällisiä mietteitä. Niitäkin riittää, kuuluvat osana elämänmakuiseen arkeen ja juhlaan. Ja tietysti ilonaiheita. Onneksi niitäkin on siunattu runsaasti. Puolin ja toisin jaetaan monia ilon aiheita, lasten ja heidän perheiden kuulumisia. Pieniä ja suuria, osa vähän arkisiakin. Näistä kaikista se elämä koostuu. Unohtamatta kommelluksia ja sattumia, sellaista lapsiperheen täyttä elämää. Sitäkin, kun on vielä pieniä lapsia ja itselle ikää jo kertynyt eikä ole enää ihan nuori vanhempi. Tätäkin vertaistukea ja lohdutusta kyläillessä saa kuulla. Turhaan ei sanota, että tarvitsemme kanssaihmisiä.
Keskusteltiin myös tiestä ja matkasta, uskonkilvoituksesta ja uskonelämän hoitamisesta. Monista nykyaikaan liittyvistä vaikeista asioista tai murheen aiheista, kipukohdistakin. Siitäkin, miten monet ovat uupuneet matkalla. Omia, läheisiä rakkaitakin.
Tarvitsemme matkaystäviä ja saattomiehiä, oman oven ja sydämen avaamista. Kuuntelemista ja rinnalla kulkemista. Kynnyksen pitämistä niin matalalla, että huonojalkaisenakin on helppo kulkea ja ovi avata. Ei anneta kynnyksen korottua. Mieleen nousee vihkipappimme sanat ja ohjeet meille, tuoreelle avioparille: ”Pitäkää kotinne kynnys niin matalalla, että sinne on vieraiden ja matkaystävien helppo tulla.” Tähän neuvoon liittyi paljon viisautta.
Ilta vaihtuu alkuyöksi, ja vähitellen saattelemme ystävät Jumalan rauhalla kotimatkalle. Myöhemmin vielä viestit vaihtuvat. Kiitellään virkistävästä ja voimaannuttavasta illasta. Samalla annetaan lupausta tulevaan: tällaisen illan jälkeen muistetaan taas, että useammin pitäisi nähdä ja kyläillä puolin ja toisin. Samat tuntemiset ovat myös toisaalla: juuri samasta asiasta keskustelemalla olivat vieraamme kotimatkan aloittaneet.
Näissä aatoksissa on tarpeen viivähtää tänäkin päivänä. Mihin kyläily jää arjessa? Ehkä pelkkä viivähtäminen ei riitäkään, vaan tarvitaan pysähtymistä. Ei äkkijarrutuksella, vaan hitaasti jarruttaen, jotta ajatus pysyy matkassa. Tällöin olen valmiimpi lupaukseen, valmiimpi tekemään muutosta. Asettelen mielessäni kysymyksiä itselleni ja perheellemme. Onko nykyaika jotenkin kiireempää ja vaativampaa niin, että se tempaisee meidät mukaansa? Jäimmekö koronan jälkeen aikaan, jossa vierailut ovat vähäisempiä, kanssakäyminen tapahtuu somessa ja vuorovaikutus on virtuaalista? Eihän kotimme kynnys ole alkanut nousemaan? Tuntuu ristiriitaiseltakin. Vieraat ovat aina iso ilo, miksi silti tuntuu, että kyläily olisi vähentynyt?
Miten sinä, lukija, oletko ehtinyt kyläilemään tai saamaan kotiisi vieraita? Tuntuuko sinusta tutulta nämä ajatukseni, että some-elämä olisi vähentänyt kyläilyä ja aitoa kanssakäymistä? Pysähdy kanssani. Annetaan yhdessä lupausta muutokseen. Jaetaan ja vastaanotetaan kyläkutsuja. Jakamalla ilo kaksinkertaistuu ja taakka puolittuu, ja samalla tulemme hoidetuiksi matkaystävien kanssa. Näitä hetkiä varten elämäämme on ystäviä siunattu. Annetaan heidän ja itsemme tuntea se.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys