Yhtä vuotta vaille neljännesvuosisataa, lähes 24 vuotta. Pysähdyn miettimään. Tosiaankin siitä on niin pitkä aika kulunut, kun olemme vaimoni kanssa kahdestaan suunnanneet seuroihin ja istuneet seurapenkissä ilman lapsia. Muistankohan sitä aikaa edes kunnolla, kysyn mielessäni itseltäni. Se oli silloin nuorena parina. Aikaa, kun opiskeltiin ja käytiin töissä ja asuttiin Raahen keskustan tuntumassa. Ensin kerrostalossa ja sitten omassa rivitalokodissa. Välillä seuroihin saattoi mennä kävelemällä tai pyörällä. Helposti, kun kahden oltiin.
Raahen vanhalle rauhanyhdistykselle oli helppo mennä, oikeastaan kuin kotiin olisi tullut muutaman Oulussa asutun vuoden jälkeen. Olihan paikka minulle tuttu jo lapsuudestani lähtien. Siellä olin ollut monet kerrat seuroissa, pyhäkoulussa tai nuorten illassa. Ja mikä nyt nuorena miehenä olikaan istua, tuore aviovaimo vierellään.
Palaan niihin aikoihin. Mietin, että olikohan silloin helpompaa keskittyä kuuntelemaan puhetta, kun vieressä ja sylissä ei ollut lapsia. Epäilen, että ei. Usein lapset auttavat keskittymään olennaiseen, vaikka välillä huolenpitoa ja huomiota tarvitsevatkin. Sen he ovat monesti opettaneet. Olemme saaneet jo niin pitkään käydä seuroissa lapsiperheen vanhempina, että nuo ajat nuorena parina kahdestaan ovat jo kaukaisissa muistoissa. Niihin palattaneen uudelleen, kun vuodet vierivät eteenpäin, pienimmäiset kasvavat ja harmaus ottaa lisää valtaa meistä entisestä nuoresta parista.
Monet seurakerrat ja monet pakkaamiset mahtuvat näihin vuosiin. Välillä ennen seuroja puhutaan seuramielestä, että jaksettaisiin keskittyä kuuntelemaan puhetta ja käydä seuroissa. Seuramieltä onkin tärkeä rukoilla ja hyvä pakata mukaan. Lapsiperheessä, ainakin meillä, mukaan pakataan usein myös muutama pikkuauto tai vihko ja kyniä. Ne ovat tärkeitä niihin hetkiin, kun pienimmistä tuntuu, ettei tahdo malttaa enää pelkästään istua. Lapset kun osaavat kuulla ja toimia yhtä aikaa, minkä taidon me vanhemmat olemme itsestämme jo kadottaneet.
Seurapuheen aikana seurapenkissä ehditään elämään monenlaista hetkeä ja vaihetta. Välillä lapset keskittyvät pelkästään kuuntelemaan, toki paikkaa saatetaan vaihtaa isältä äidille tai toisinpäin. Nyt tässä kohtaa penkkiä on mukavampi istua ja kuunnella. Välillä taas autoleikit ja piirtäminen lomittuvat sujuvasti osaksi yhdessä seurapuheen kanssa. Tuttuja seuravieraitakin saatetaan välillä etsiä, ennen kuin on tarpeen käydä wc:ssä – tällä kertaa ei auttanut, vaikka siellä käytiin juuri ennen puheen alkua. Pientä ja joskus vähän isompaakin touhua ja muutama tärkeä ääneen tai sipisten lausuttu asia. Tulivatpa juuri mieleen.
Välillä vanhempana huomaan, että alan miettimään ja joskus ehkä vähän itseä lastaamaankin, että häiritsevätkö lasten äänet muiden seurapuheen kuuntelemista. Senkin olen huomannut, että mitä korkeammaksi asiaa omassa mielessään lastaa, sitä voimakkaampana alkavat lasten äänet ja väsy itsessään tuntumaan. Joskus on ollut hyvä ottaa sivummalla aikalisää kahdestaan lapsen kanssa tai pitää pienet isä-lapsiseurat, jotka ovat yleensä rauhoittaneet niin lapsen kuin isänkin mielen. Samalla rukouksen mieli on, että tämä vahvistaisi lapsessa lämpimiä seuramuistoja, että seuroissa saamme kiukunkin hetkellä olla taivaallisen Isämme turvallisessa hoidossa. Vanhempina voimme olla vapain mielin ja muistuttaa itseä, että jos jossain niin Jumalan valtakunnan keskellä saavat lasten äänet vapaasti kuulua.
Yksi muisto vuosien takaa seurapenkissä palaa mieleeni. Yksi lapsistamme istui sylissä ja puhetta kuunnellessaan samalla silitteli poskiani ja partaani sekä seurasi puhujaa. Kohta lapsi sipisi korvaani ja arveli puhujan ehkä kohta kuolevan, koska oli lapsen mielestä jo aika vanha. Ehkä tuossa hetkessä myös isän kuolema tuli lasta lähelle, ja hän sanoi, että "sitten kun, isä, kuolet, niin sano Jeesukselle, että sinä tulisit vielä joksikin aikaa tänne meidän kanssa".
Ei ole sattumaa, että Jeesus asetti lapsen uskon esikuvaksi ja taivaan valtakunnan suurimmaksi. Me vanhemmat ja aikuiset usein järkeilemme liikaa ja tulemme siten itse asettaneeksi epäilyksiä uskon tiellä. Mestarimme on itse opettanut, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta ja lapsen uskolla pääsemme kerran taivaan kotiin. Tätä lapsen uskoa tahdon myös omalle kohdallani omistaa ja päästä kerran taivaan seuroihin Jeesuksen luokse yhdessä kaikkien rakkaiden kanssa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys