Pekka Poukkula
Värikäs alkusyksy oli jo sivuutettu ja elettiin lokakuun harmautta. Lehtipuut seisoivat paljaina tai tuuli ainakin riepotteli niiden viimeisiä lehtiä. Synkkyyttä vahvisti mustat peltoaukeat kesän kasvun ja syksyn sadon jäljiltä. Vettäkin taisi vihmoa välillä, ja sitten taas uudelleen tuuli puhalsi. Ilmassa oli vahvaa loppusyksyn tuntua, joka vielä korostui tavanomaisen harmaana tiistaina. Toki työ toi siihenkin päivään monenlaista sisältöä ja kohtaamista. Ja sitä kaivattua väriä, sillä työ harvoin tarjosi vain mustaa ja valkoista.
Niin oli tuonakin päivänä. Monenlaista ohjelmaa, pienempää ja sitten vähän isompaa. Ryhmän vetämisen jälkeen oli aikaa istua koneelle, kuten lukea ja vastailla sähköposteihin. Päätin syventyä niihin. Hetken päästä yksi sähköposti pompahti silmille, lähettäjä oli Päivämiehen verkkotoimitus ja jo otsikossa oli suora kysymys: "Sinustako blogisti?" Siis minä? Heitin heti itselleni vastakysymyksen. Samalla, kun hämmentyneenä jatkoin sähköpostin lukemista, alkoi oma mieli tuottamaan syitä ja epäilyksiä, miksi tämä ei tulisi onnistumaan ja miksi minusta ei olisi tähän. Harmaa syksy oli totisesti läsnä.
Hetkessä minulla oli mielessä jo kohtuullisen pitkä lista erinäisistä esteistä ja puutteista. Mikäli olisin niitä ylös kirjannut, loppusähköpostin aikana olisi saanut jo sivua kääntää. Eikä tämä mielessä syntynyt luettelo riittänyt. Alussa silmieni tavoittama pieni mäki alkoi kasvaa, ja kohta oli jo sellainen vuori edessä, että minun kiipeilijän taidoillani sitä ei ylitettäisi.
Vanhastaan tiesin, että asioiden täytyy antaa muhia, asettua ja talottua. Etenkin uusien. Vaikka sen uuden paidan, joka löytyi isänpäivälahjasta. Kotiväki tietää sen olevan isälle mieluinen. Talottuu vaan kaapissa ennen käyttöön ottamista. Samalla tavalla tämäkin asia vaati talottumista ja kypsymistä, sillä se tuottaa päätöksen. Ja nyt ei puhuttu vain uudesta paidasta, vähintään koko vaatekerrasta. Näissä aatoksissa päätin, etten nyt heti vastaa mitään, vaan palaan tähän sähköpostiin myöhemmin.
Vaimolle laitoin kuitenkin viestin. Hän ei tyrmännyt. Päiviä kului, ja palasin sähköpostiin pitkin viikkoa. Keskusteltiin yhdessä, ja sain kotoa rohkaisua pyydettyyn tehtävään. Ehkä se mäki onkin ylitettävissä, aikaakin järjestyisi ja sopivia aiheita voisi löytyä. Elämästä lapsiperheen isänä ja puolisona. Vanhimmat lapset jo poissa kotoa ja pienin vielä päiväkodissa. Ja useampi siinä välissä. Menemistä ja tulemista. Tai työstä sosiaalialalla ja yrittäjyydestä. Pöllänperästä, elämisestä maalla. Etäällä, mutta kaikkea lähellä. Ehkä sitä väriä löytyy. Kanssaihmisistä, ystävistä ja saattomiehistä, uskovaisen perheen arjesta ja juhlasta. Elämänmakuista ainakin.
Vähitellen ajatukset alkoivat kääntymään valoisampaan suuntaan ja omien esteiden yli pystyi lukemaan sähköpostin sisältöä myönteisemmässä valossa, samalla Taivaan Isältä rohkaisua ja voimaa pyytäen. Tätä tehtävää ei tarvitse hoitaa yksin. Viikko on kaartunut sunnuntaihin, kun vastaan kutsuun ja lupaudun tehtävään.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys