Lau­ra Vuor­ma

Olen muut­ta­nut asu­maan yk­sin het­ki sit­ten. Nä­kö­jään tä­hän tot­tu­mi­nen vie ai­kan­sa. Sy­väl­lä sy­dä­mes­sä­ni tun­nen, et­tä olen teh­nyt oi­ke­an rat­kai­sun, mut­ta kai­kes­ta yh­tei­sen asu­mi­sen hy­väs­tä luo­pu­mi­nen on nos­ta­nut myös su­rua ja hai­keut­ta pin­taan.

Myös asuin­paik­ka­ni La­pis­sa on ol­lut tar­kas­te­lun koh­tee­na. Ha­lu­an­ko vie­lä asua tääl­lä? Me­nee­kö elä­mä ohi, kun en ole siel­lä, mis­sä on pal­jon ih­mi­siä ja ta­pah­tuu? Elän­kö lo­pun elä­mä­ni sink­ku­na? Näin­kö Ju­ma­la on hy­väk­si näh­nyt? Jos vaik­ka jos­kus mi­nul­le an­net­tai­siin­kin puo­li­so ja eh­kä lap­si­a­kin, ko­ki­sin­ko sil­loin­kin jo­ta­kin kai­paus­ta tai ah­dis­tus­ta?

Vä­lil­lä pa­ke­nen tun­ne­syö­mi­seen, kun en jak­sa tur­hau­tu­mis­ta­ni ja mer­ki­tyk­set­tö­myy­den tun­tei­ta. Ne­tis­sä­kin roi­kun. Ky­sy­mys­ten tul­va jat­kuu: On­ko elä­mä joka ta­pauk­ses­sa ai­na yh­tä ris­tin kan­ta­mis­ta? Mis­tä saan mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­net­ta? Kai­ken poh­jal­la on ky­sy­mys elä­män tar­koi­tuk­ses­ta. Ru­koi­len Tai­vaan Isää.

Mon­ta päi­vää olen ol­lut tur­hau­tu­nee­na, vä­lil­lä toi­vot­to­ma­na­kin, mo­nien ky­sy­mys­ten ja aja­tus­ten saar­ta­ma­na. Ky­sy­mys­ten kes­kel­lä verk­ko­ka­las­ta­mi­nen tuo iloa ja py­säyt­tää tä­hän het­keen. Mi­nul­la ei ole ol­lut pal­joa töi­tä, jo­ten eri­lai­sil­le mie­len pro­ses­seil­le on ol­lut ai­kaa. Nyt ym­mär­rän en­tis­tä pa­rem­min sen siu­nauk­sen, mikä tu­lee työn mu­ka­na. Eh­kä­pä it­sel­le so­pi­va työ voi tuo­da myös mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­net­ta. Tun­tuu kuin mi­nua rii­sut­tai­siin van­has­ta ja jo­tain uut­ta on tu­los­sa ti­lal­le. Sy­dä­mes­sä­ni tun­nen, et­tä tu­le­vai­suu­des­sa ha­lu­an te­ra­peut­ti­na aut­taa ih­mi­siä voi­maan pa­rem­min.

Läh­den erä­mö­kil­le sau­no­maan. Kuun­te­len sau­naa läm­mit­tä­es­sä­ni syys­seu­ro­ja Ou­lus­ta. Ju­ma­lan sana käy koh­ti ja loh­dut­taa. It­ku­pa­dot au­ke­a­vat. Se etu etä­seu­rois­sa on, et­tä voi par­kua mie­lin mää­rin, jos niik­seen on.

”Vä­hän ai­kaa kär­sit­ty­än­ne hän on tei­dät val­mis­ta­va, tei­tä tu­ke­va, vah­vis­ta­va ja lu­jit­ta­va” (1. Piet. 5:10). Raa­ma­tun sa­nat osu­vat koh­dal­le. Ju­ma­la ei ole mi­nu­a­kaan unoh­ta­nut. Kuor­mia ke­ho­te­taan pa­ne­maan pois. "Son­ta­lä­jän pääl­tä on vai­ke­am­pi us­koa", pu­hu­ja muis­tut­taa. Niin­hän se on. Vie­lä saan us­koa ar­mah­ta­van evan­ke­liu­min niin raik­kaa­na ja tuo­ree­na omal­le koh­dal­le­ni, sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­tä saar­nat­tu­na.

Nau­tin sau­nan läm­mös­tä ja pu­lah­dan mon­ta ker­taa raik­kaas­sa jär­ves­sä. Mie­les­sä­ni soi­vat vir­ren sa­nat: "Jos Her­ran sa­naan tur­va­sit muun tur­van pet­tä­es­sä, jos sa­nan suo­jaan pa­ke­nit maa­il­man myrs­ky­tes­sä, niin löy­sit pai­kan siu­na­tun, saa sy­dän siel­lä rau­haa, sa­ta­man löy­sit suo­ja­tun, ei siel­lä myrs­kyt pau­haa." (183:5.)

Sau­nan jäl­keen jääh­dy­tel­les­sä­ni suu­ri kii­tol­li­suus val­taa mie­len. Näin on just hyvä just nyt. En kai­paa ke­tään tä­hän rin­nal­le­ni ja­ka­maan tätä het­keä. Kii­tän Tai­vaan Isää huo­len­pi­dos­ta. Eh­kä­pä hän kui­ten­kin tie­tää pa­rem­min, mikä on mi­nul­le pa­ras­ta.