Laura Vuorma
Lukijan pyynnöstä kirjoitan tarkemmin blogissani aiemmin kertomastani merkityksellisestä hiihtovaelluksestani, jolloin sain töitä.
Joka kevät erämaan kutsu voimistuu sisälläni vastustamattomaksi ja minun on päästävä avotunturiin, "sivistyksen" kuulumattomiin, useammaksi päiväksi. Useilla vaelluksillani retken lähestyessä loppua olen tuntenut suurta vastustusta palata luonnon helmasta. En raskisi jättää erämaan rauhaa ja hiljaisuutta. Viidenkään päivän retkillä en ole saanut tarpeekseni.
Toissa keväänä kyselin mukaan muutamaa reissukaveria, mutta ei tärpännyt. Tein surutyötä, että minulla ei ole vieläkään "vakkariretkikaveria", ja hyväksyin sen. Sain oivalluksen, että kun lähden yksin, en ole riippuvainen kenenkään aikataulusta, joten voin viipyä tunturissa niin pitkään kuin tahdon. Niinpä kuivasin joitakin ruokia, pakkasin kahdeksan päivän eväät mukaan ja suuntasin kohti Kilpisjärveä. Muoniosta pääsee näppärästi muutamassa tunnissa suurtuntureiden alueelle.
Ailakkalahdella pakkasin ahkion ja lähdin liikkeelle. Ensiksi tasaisella järvellä tunsin iloa, että pääsin reissuun. Reitti kohti Ailakkajärveä nousee loivasti monta kilometriä. Ahkion paino! Kuinka osuva se sanonta onkaan, että jokin painaa kuin synti! Alkuun lumi tarttui metsäsuksieni pohjaan. Yksin vielä siellä pusikossa ähertäessäni moneen kertaan suustani pääsi "RÄYH!" Huvituin siitä itsekin. Pidin monta taukoa ja tankkasin vitamiinijuomaa ja tsemppisuklaata.
Alun takkuilun jälkeen matka alkoi sujua. Ailakkajoki oli osittain sula. Pysähdyin solisevan kosken kohdalle porontaljalla lepäilemään. Mieli oli vielä vähän rauhaton, enkä pitkään malttanut loikoilla.
Yksin hiihdellessäni löydän omaa rytmiäni. Alkuun pysähtelen enemmän tankkaamaan, pikkuhiljaa moottorini käynnistyy ja hiihto alkaa kulkemaan. Päänsisäinen elämäni oli paljon hiljaisempi kuin silloin, kun minulla on retkiseuraa. Epävarmuus siitä, olenko liikaa tai liian vähän tai puhunko liikaa, meinaa vaivata.
Jossain kohdin pidin ruokatauon. Olen kulinaristi ja retkilläkin syön herkullista ruokaa. Arjessa saatan noudattaa terveellisempää ruokavalioa, mutta retkillä herkuttelen myslillä, jälkiruuilla, pullilla ja muilla sellaisilla. Mitä korkeammalle kipusin, sitä kovemmin tuuli puhalsi selkäni takaa. Lopulta seuraamani kelkanjäljet laskeutuvat Ailakkajärvelle. Ihana palkintolasku päivän päätteeksi. Tupa odotti tunturin rinteessä kutsuvana.
Vasemmassa laidassa näkyy Ailakkapahta, joka johdatti kulkuani. Keskellä Ailakkajärven autiotupa.
Illalla tuvalle saapui pariskunta, joka kertoi asuneensa edellisvuoden Muoniossa ja käyneensä minun tapaani myöskin eräopaskoulun. He tuntuivat heti tutuilta, ja meillä oli kotoisaa yhdessäoloa. Taisi sinne tuvalle tulla muitakin – nuoria miehiä, joita jännitin enemmän.
Seuraavana päivänä pilkimme toisten eräoppaiden kanssa. "Melekonen" tuuli kävi, ja rakensimme lumesta seiniä tuulensuojiksi.
En pidä itseäni millään lailla "kalamiehenä", mutta ihmeekseni komea rautu nappasi kiinni rautulätkään! Voi sitä iloa ja innostusta! Rakastan ruokahetkien jakamista. Illalla oli ilo jakaa herkkuhetki pariskunnan miehen kanssa (harmillisesti nainen on kalalle allerginen).
Jäällä istuessani näin seurueen hiihtelevän tuvalle. Äitini oli kertonut, että myöskin naapureitamme oli lähtenyt tunturiin. Tarkkailin porukan kokoa ja näin kaksi lastakin. Arvelin, että olisivatkohan he tuttujani, ja hiihtelin tuvalle. Olipa kerrassaan hauska korona-ajan jälkeen tavata samalla tavalla uskovia tuttaviani "keskellä ei mittää".
Seuraavana päivänä tupa hiljeni, toiset lähtivät jatkamaan matkaa. Tuuli tyyntyi, ja aurinko lämmitti paisteellaan. Yksi harjus tarttui pyydykseen. Erämaan hiljaisuus. Ensin nautin siitä, mutta sitten "vanhat möröt" nousivat pintaan. Tuskailin päiväkirjaani, miten kipeitä kokemuksia ei pääse erämaassakaan pakoon. Alkuun vastustelin tunteitani, mutta sitten sallin niiden nousta pintaan ja surin surujani.
Yhden yön olin teltassa Ailakkajärven jäällä. Olin lainannut kaveriltani mahdollisimman kevyen yhden hengen teltan, mutta se osoittautui ahdistavan kapeaksi. En nukkunut hyvin. Jatkoin aamu-unia tyhjässä tuvassa. Lorvin auringossa ja nautin hiljaisuudesta.
Viidentenä aamuna mietin, että uskallanko siirtyä toiselle tuvalle lumisateessa. (Hyvät lukijani, älkää ottako minusta mallia; autiotuvat on tarkoitettu vain yhden tai kahden yön yöpymiseen.) Rukoilin Jumalalta viisautta, pohdin ja puntaroin. Lähtöpäätöstä helpotti tieto, että minulla on kaikki tarvittavat välineet ja taidot (kiitos eräopaskoulun!) leiriytymiseen tunturissa, jos en löytäisikään tuvalle asti.
Ailakkapahta johdatti alkumatkan. Se ilmestyi hetkittäin näkyviin tuiskun takaa. Pidemmälle hiihdellessäni seitakivi Termisvaaran länsirinteessä johdatti kulkuani. Voi kuinka kiitollinen olin edellisenä päivänä tapaamistani naisista, jotka näyttivät minulle kartalta kiven.
Laskeuduin “Terbmislaakoon” ja toivoin kovasti, että tuvalla olisi ihmisiä. Kaipasin jo porinakaveria. Kannattaisi varoa, mitä toivoo; tuvalla oli kahdeksan hengen vapaalaskuporukka! Illalla musiikki soi ja viina virtasi. Melkoinen kontrasti erämaan rauhan jälkeen. Mutta sain kokea heidän taholtaan huomioonottamista ja ystävällisyyttä, jota en ennakkoluuloiltani odottanut.
Seuraavana päivänä kävin Salmijärvellä pilkillä. Kala ei napannut, mutta aurinko paistoi. Näin siellä sattumalta entisen asiakkaani, jonka kanssa jaoin ruokahetken.
Äitienpäivänä nousin Termisvaaran päälle soittamaan äidille onnittelut ja laskin mitä pehmeintä puuterilunta pitkin itärinteeltä alas. Kiitos vapaalaskijoille, jotka vinkkasivat paikan ja puskivat lorvijaa liikkeelle.
Kahdeksantena päivänä olin valmis palaamaan kohti sivistystä. Paluumatka kulki aika kevein ja kiitollisin miettein. Syyn mietteille voit lukea edellisestä blogistani.
P.S. Tänä keväänä nautin keväisestä luonnosta lyhyemmillä retkillä. Vähän kirpaisi, etten päässyt hiihtovaellukselle. Onneksi ikiaikaiset tunturit eivät katoa minnekään.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys