Lau­ra Vuor­ma

Synt­tä­ri­päi­vä­ni jäl­kei­se­nä il­ta­na 7.12.2022 kä­ve­les­ke­lin met­sän kes­kel­lä Nu­lus­nie­men­tiel­lä kuu­ta­mon va­los­sa ja sain ide­an, et­tä juh­li­sin vuo­den pääs­tä kol­mi­kymp­pi­si­ä­ni isos­ti. Ha­lu­sin ko­kea sel­lai­set syn­ty­mä­päi­vät, et­tä lä­hei­se­ni oli­si­vat juh­li­mas­sa sitä kans­sa­ni, ei­vät­kä jos­sain sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä.

In­nol­la ja ru­kouk­sen mie­lel­lä aloin jär­jes­te­le­mään syn­ty­mä­päi­vi­ä­ni jou­lu­kuun al­ku­puo­lel­le. Vuok­ra­sin so­pu­hin­taan van­han työ­paik­ka­ni, pie­nen lei­ri­kes­kuk­sen, tun­tu­rin ku­pees­ta, juh­la­pai­kak­si. Ke­säl­lä tee­tin juh­la­kut­sut ja ja­ke­lin nii­tä Su­vi­seu­rois­sa, Ro­sen-ta­paa­mi­sis­sa ja muis­sa yh­teyk­sis­sä sekä pos­tit­te­lin nii­tä. Iloit­sin ja olin vai­kut­tu­nut sii­tä, kuin­ka moni lä­hei­se­ni ha­lu­si kau­kaa­kin teh­dä mat­kan juh­lii­ni.

Syk­syl­lä sain mah­dol­li­suu­den os­taa hal­val­la hir­ven­luu­li­ho­ja. Niis­tä keit­te­lim­me ma­koi­san kei­ton juh­liin. Mar­ras­kuus­sa verk­koi­hin uis­ken­te­li mä­ti­sii­ko­ja, joi­den mä­dis­tä teim­me her­kul­li­sen lei­vän­pääl­li­sen tar­jol­le. Sa­vus­tin sii­ko­ja ja lei­voin lei­vi­nuu­nis­sa sii­ka­pii­ra­koi­ta. Ve­gaa­niys­tä­vää­ni aja­tel­len os­tin kor­va­sie­niä ja tein niis­tä ma­koi­san pii­ra­kan. Ro­sen-kurs­sil­la nou­si suru pin­taan sii­tä, et­tä val­mis­te­len ilon ja ys­tä­vyy­den juh­lia niin yk­sin. Vas­ta sit­ten ta­ju­sin, et­tä voi­sin pyy­tää ys­tä­vil­tä­ni apua kak­ku­jen te­ke­mi­seen ja ko­ris­te­luun ja löy­sin roh­keu­den sii­hen.

Lo­pul­ta pit­kään val­mis­tel­tu, odo­tet­tu ja fii­lis­tel­ty juh­la­päi­vä koit­ti. Vie­rai­ta al­koi va­lu­maan pik­ku­hil­jaa tän­ne poh­joi­seen. Kau­kaa tu­le­vat yö­pyi­vät lei­ri­kes­kuk­ses­sa. Ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan sain ha­la­ta ja toi­vot­taa rak­kai­ta­ni ter­ve­tul­leek­si ja kuul­la on­nen ja siu­nauk­sen toi­vo­tuk­sia. Mon­ta ker­taa sy­käh­dyin, et­tä si­nä­kin ja si­nä­kin pää­sit tu­le­maan! Mei­na­si sy­dän purs­kah­taa ulos rin­nas­ta sii­tä rak­kau­des­ta!

Mi­nua on siu­nat­tu iha­nal­la ja avoi­mel­la per­heel­lä ja sy­dä­mel­li­sil­lä ys­tä­vil­lä. Oli ilo näh­dä, mi­ten mi­nul­le rak­kaat ih­mi­set tu­tus­tui­vat toi­siin­sa ja näyt­ti­vät viih­ty­vän. Juh­la­paik­ka­na oli van­ha, mi­nul­le rak­kaak­si tul­lut, ko­toi­sa pirt­ti. Se oli oi­kein so­pi­va tila, jos­sa me­lu­ta­so säi­lyi mal­til­li­se­na, mikä oli iha­naa, kos­ka kuor­mi­tun hel­pos­ti me­te­lis­sä.

Lau­loim­me yh­des­sä, lei­kim­me har­ti­a­kos­ke­tus­pii­riä, kuu­lim­me sy­käh­dyt­tä­viä ja sy­dän­tä läm­mit­tä­viä pu­hei­ta per­heel­tä ja ys­tä­vil­tä sekä hie­no­ja runo- ja lau­lu­e­si­tyk­siä, myös pan­hui­lun sä­es­tyk­sel­lä. Olin yl­peä pik­ku­sis­kois­ta­ni, jot­ka lau­loi­vat mo­ni­ää­ni­ses­ti Lap­sen tie -lau­lun. Hil­jen­nyim­me myös Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le. Kuun­te­lu­pii­ris­sä py­säh­dyim­me kuun­te­le­maan tois­tem­me vas­tauk­sia esit­tet­tyi­hin ky­sy­myk­siin.

Yl­lä­tyk­se­nä yk­si erä­o­pa­sys­tä­vä­ni muis­te­li yh­tei­siä vuo­si­am­me ja ke­hui, et­ten ole ihan tah­do­ton idi­oot­ti ja osaan ter­veel­lä ta­val­la ol­la it­se­käs. It­ses­tään me­lua pi­tä­mä­tön po­mo­ni kruu­na­si il­lan omal­la yl­lä­tys­pu­heel­laan. Par­haat lah­jat ei­vät usein­kaan ole ta­va­raa.

Söim­me hy­vin ja ren­tou­duim­me sau­nas­sa ja avan­nos­sa. Tun­nel­ma oli vä­li­tön ja ren­to. Il­lal­la is­tus­ke­lim­me ja seu­rus­te­lim­me, pu­huim­me ih­mi­syy­des­tä.

Keit­ti­ö­hen­ki­lö­kun­taa ei ol­lut erik­seen. Eh­kei ol­lut jär­ke­vin­tä it­se kan­taa pää­vas­tuu­ta ruo­ka­tar­joi­luis­ta, mut­ta tämä meni nyt näin. Kat­se­kon­tak­tit loi­vat yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta, vaik­ken eh­ti­nyt­kään vaih­taa kuu­lu­mi­sia kaik­kien kans­sa. Huu­te­lin en­nen tar­joi­lua, et­tä ket­kä ha­lu­aa nyt ko­kea yh­tei­söl­li­syyt­tä, niin voi­vat tul­la aut­ta­maan tar­joi­lu­jen esil­le­pa­nos­sa. Apua tuli, ja näp­pä­räs­ti yh­des­sä saim­me her­kut tar­jol­le.

Olen edel­leen kii­tol­li­nen kai­kil­le synt­tä­rei­de­ni jär­jes­te­lyis­sä, lei­po­mi­sis­sa ja sii­vouk­ses­sa aut­ta­neil­le. Voi kuin­ka ih­meel­li­sel­tä tun­tui, kun yk­si par­hais­ta ys­tä­vis­tä­ni oi­kein ILOIT­SI ves­so­jen sii­vouk­ses­ta juh­lien jäl­keen ja koki, et­tä teki hy­vää teh­dä jo­tain konk­reet­tis­ta in­ten­sii­vi­sen vii­kon­lo­pun päät­teek­si. Lah­jat on mo­net, vii­sau­des­saan Ju­ma­la on niin sää­tä­nyt.

Vä­lil­lä olin tur­me­luk­ses­sa, kun tun­tui, et­tä te­ke­mis­tä on on niin pal­jon en­kä ai­na osan­nut pyy­tää apua. Si­tä­kin kui­ten­kin opin ja pyy­tä­es­sä­ni apua sain. Ja oli iha­na, kun lä­hel­lä oli ih­mi­siä, joi­den kans­sa sain ja­kaa vas­tuu­ta, pur­kaa tun­to­ja­ni ja kuul­la rai­kas­ta­vaa ar­mo­e­van­ke­liu­mia kai­ken­lais­ten tun­te­mus­ten kes­kel­le. Ja voi kuin­ka iha­naa se­kin oli, et­ten vaa­ti­nut koko ajan ”huip­pu­fii­lis­tä”, jot­ta päi­vä oli­si ol­lut on­nis­tu­nut, vaan olen saa­nut op­pia hy­väk­sy­mään kai­ken­lai­set tun­teet osa­na elä­mää. Tai siis toi­si­naan on­nis­tun sii­nä pa­rem­min, ja toi­si­naan me­nee hei­kom­min.

Lil­lun nyt juh­lien jäl­ki­mai­nin­geis­sa kii­tol­li­suu­den ja rak­kau­den tun­nel­mis­sa. Tu­len am­men­ta­maan juh­la­päi­väs­tä voi­maa pi­meim­pi­nä päi­vi­nä. Ker­ta kaik­ki­aan. Mi­ten ri­kas minä olen­kaan, kun olen saa­nut täl­lai­sia ih­mi­siä elä­mää­ni! Moni lä­hei­se­ni ei pääs­syt pai­kal­le, mut­ta he­kin oli­vat mie­les­sä­ni, ja olen kii­tol­li­nen sii­tä, mitä hei­dän kans­saan olen saa­nut ko­kea.

Jos­ta­kin syys­tä mi­nun var­ti­o­paik­ka­ni on nyt tääl­lä poh­joi­ses­sa. Suu­rin osa ys­tä­vis­tä­ni asuu kau­ka­na. Ilok­se­ni olen saa­nut ko­kea tänä syk­sy­nä tääl­lä La­pis­sa to­dek­si sa­man, mitä Her­ra Se­ba­ot sa­noi Jo­su­al­le: "Minä an­nan si­nul­le näis­tä muu­ta­mia, jot­ka täs­sä sei­so­vat, saat­ta­maan si­nua" (Sak. 3:7).

Eri ai­koi­na eri ih­mi­set ovat lä­hem­pä­nä ja tois­ten kans­sa ja­kaa enem­män elä­mää. Kun on ker­ran ko­ke­nut sy­vää yh­teyt­tä, tuo yh­teys on mah­dol­lis­ta löy­tää ai­na uu­des­taan ta­va­tes­sa. Voi kuin­ka sy­käh­dyt­tä­vää se on­kaan! Ja voi kuin­ka nau­tin sii­tä, et­tä sain viet­tää juh­la­päi­vän mi­nul­le tär­kei­den ih­mis­ten seu­ras­sa.

Viik­ko juh­lien jäl­keen met­sä­tiel­lä kä­vel­les­sä­ni purs­kah­dan ihan it­kuun, kun muis­te­len rak­kaan isin pu­het­ta. Mi­ten kes­kel­tä hän on­kaan näh­nyt mi­nut ku­vail­les­saan mi­nua her­käk­si ja roh­ke­ak­si. Näh­dyk­si tu­le­mi­nen kos­ket­taa ja voi­maan­nut­taa.

Voi kuin­ka nau­tin sii­tä, et­tä sain viet­tää juh­la­päi­vän mi­nul­le tär­kei­den ih­mis­ten seu­ras­sa. Alus­ta as­ti jär­jes­te­lyis­sä ja it­se juh­la­päi­vä­nä tun­sin, et­tä mu­ka­na oli Ju­ma­lan siu­naus. Yk­si ys­tä­vä­ni lau­loi juh­lis­sa­ni tä­män Ei­no Lei­non ru­nos­ta sä­vel­le­tyn lau­lun, joka ku­vaa tä­män­het­ki­siä tun­to­ja­ni:

Oi, kii­tos sa Luo­ja­ni ar­mol­li­nen

joka het­kes­tä, jon­ka ma elin,

kun an­noit sa ruu­mi­hin ter­ve­hen

ja syö­men mi sy­käh­te­li,

kun an­noit sa ter­vet­tä kät­tä kaks,

kaks sil­mää sie­lu­ni ik­ku­naks

ja hen­gen her­kän ja avoi­men,

joka tuu­tia tuu­lo­sen.

Sua kii­tän mä Luo­ja­ni ar­mol­li­nen,

kun an­noit sa ko­din hy­vän,

soit äi­din niin hel­lan ja hert­tai­sen

ja taa­ton niin tar­moa sy­vän,

kun an­noit sa myös pari ys­tä­vää

ja ne hy­vää, en pyy­dä ma enem­pää,

ja an­noit sa ar­ma­han isäin­maan,

jota kyn­tää ja ra­kas­taa.