Koti on valmiina vastaanottamaan seuravieraat.
Koti on valmiina vastaanottamaan seuravieraat.
Laura Vuorma
Kerran vuosia sitten luin kirjan nimeltä Passion test. Siinä kehotettiin kirjoittamaan unelmia ylös ja valitsemaan niistä viisi tärkeintä. Moni niistä unelmistani on saanut täyttyä. Yksi minun viidestä unelmastani oli, että saisin käydä kerran viikossa seuroissa ja elää pienen kotisiionin rakkaudessa.
Tänä päivänä saan elää unelmaani todeksi. Kuusi vuotta olen saanut kuulua Luoteis-Lapin siioniin. (Meidän rauhanyhdistyksemme toiminta-alueeseen kuuluvat Pello, Kolari, Muonio ja Enontekiö.) Ihan joka viikonloppu en pääse seuroihin paikan päälle, mutta nettiseurat toimivat hyvänä "äidinmaidonkorvikkeena". Korvikkeellakin vauva kasvaa ja voi ihan hyvin, mutta se ei silti ole sama asia kuin äidinmaito. Nettiseurat on ihana ja lohduttava korvike, mutta ei vahvista samalla tavalla uskon yhteyttä toisiin uskovaisiin kuin seuroissa käyminen.
Eräopaskoulun aikana kymmenen vuotta sitten sain vuoden ajan tutustella Muonion uskovaisiin, joista jäikin lämmin vaikutelma. Erityisesti ennen korona-aikaa täällä oli ihana tapa, että jokainen kävi tervehtimässä toiset seuravieraat kädestä pitäen. Muutettuani tänne takaisin asuttuani välissä Huippuvuorilla, Taivalkoskella, kotona Jakkukylässä, Ahvenanmaalla ja Oulussa pääsin pikkuhiljaa tutummaksi alueen uskovaisten kanssa.
Pienessä kotisiionissa on kotoisaa. Tuttuuskin lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnen seuroissa vähintäänkin kaikki aikuiset nimeltä. Seuroissa lasten kanssa jutustelut ja katsekontaktit lämmittävät sydänalaani. Iällä ja sukupuolella ei ole väliä. Koen, että olemme yhtä tasapäistä joukkoa, jolla on sama määränpää.
Yhtenä syksynä, kun en nähnyt elämässäni kovin paljoa valoa, minua kysyttiin rauhanyhdistyksemme sihteeriksi. Koin sen lämmittävänä. Tuntui, että Jumala kantoi ja muisti minua kotisiionin rakkauden kautta. Minut oli huomattu ja minulle uskottiin tehtävä. Vaikka sihteerin hommat tuovat välillä vaivaakin, olen iloinnut yhteistyöstä toisten uskovaisten kanssa ja johtokunnan kokouksista. On ihana olla yhteisellä asialla ja kokea uskon yhteyttä. Jossakin vaiheessa minua pyydettiin myös pyhäkoulunopettajaksi. Taivaan Isä on pitänyt minua nöyränä siinä tehtävässä.
Vuodenvaihteessa meillä oli seurakuntapäivät. Alustaja sanoi kahteen kertaan, että Jumalalla on varaa antaa meille jokaiselle uskovainen saattomies. Siinä Jumalan sanan peilissä tajusin, että en ollut enää jaksanut luottaa Jumalan mahdollisuuksiin. Olin menettänyt toivoni. Kun puhuja toistamiseen mainitsi asiasta, mietin, että voisiko se olla minunkin kohdallani mahdollista. Läheisin saattomieheni oli neljä vuotta aikaisemmin kieltänyt uskon, eikä hänen tilalleen ollut tullut ihmistä, jolle voisin luontevasti soittaa evankeliumia pyytääkseni. Seurakuntapäivien loppulaulun aikana murruin ja menin erään läheiseksi tulleen perheenisän viereen vuodattamaan psalmiani. Hän vakuutti Jumalalle olevan kaikki mahdollista. Oli helpottavaa laskea kuormia ja saada uutta toivoa. Tuossa tilanteessa minulle erityisellä tavalla kirkastui kotisiionin merkitys ja se, että Jumalalla on varaa osoittaa meille tukijoita taivastielle. Puhelimme siitäkin, että myös henkilökemioilla on merkitystä siinä, keneltä on luontevaa pyytää evankeliumia.
Kaikki me olemme inhimillisiä ihmisiä ja omanlaisiamme persoonia. Olen oppinut, että toisinaan rakkaus on pitämisessä tai tahtomisessa; sielunvihollinen niin mielellään tulisi rikkomaan uskovaisten välistä rakkautta. Monta kertaa olen saanut myös omista heikkouksistani puhella ja jättää asioita armoevankeliumin alle.
Nyt on koittanut uusi vaihe. Muutettuani isoon omakotitaloon olen saanut avata ovet moneen kertaan meidän alueen Jumalan lasten kokoontumisille. Toisen Päivämiehen blogistin, Elina Lumijärven, oivallista ilmausta lainatakseni: ”Jumala oli varmaan katellut minun elämää” ja nähnyt hyväksi antaa minulle niin ison talon, että voin vapaasti pitää täällä kotiseuroja ja muita kokoontumisia. Hän tuntee lapsensa tarpeet.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys