Lau­ra Vuor­ma

Yk­sis­sä Su­vi­seu­rois­sa olin kuor­mien al­la. Elä­män­ti­lan­tee­ni ah­dis­ti mi­nua. En koh­dan­nut sat­tu­mal­ta tut­tu­ja. Mo­nes­ti niis­tä iloi­sis­ta jäl­leen­nä­ke­mi­sis­tä tu­lee se ”su­vis­fii­lis”. Muu­ta­ma lä­hei­nen ys­tä­vä­ni ei ol­lut pääs­syt Su­vi­seu­roi­hin. Il­tai­sin olin yh­den ys­tä­vä­ni kans­sa.

Is­tuin isos­sa tel­tas­sa kuun­te­le­mas­sa pu­hei­ta. Nu­ri­sin ja na­pi­sin. Ei nuo pu­hu­jat puhu mul­le ol­len­kaan! Kuk­kaa ei koh­taa mua. Näk­kee­kö­hä Tai­vaan Isäk­kää tätä mun ahis­tus­ta? Ei­kö Ju­ma­la voi­si an­taa pu­hu­jal­le eri­tyi­siä sa­no­ja myös mie­len­ter­vey­den haas­tei­den kans­sa pai­ni­vil­le?

Sat­tu­pa vie­lä niin, et­tä mi­nut oli lä­he­tet­ty edus­ta­maan ko­ti­sii­o­ni­a­ni pu­hu­jien ja seu­ra­kun­ta­van­hin­ten ko­kouk­seen. Siel­lä nou­si esil­le Ame­ri­kas­sa ta­pah­tu­neet vai­keu­det ja eri­mie­li­syy­det, jot­ka ah­dis­ti­vat. On­nek­si sain kui­ten­kin kes­kus­tel­la mo­nen ih­mi­sen kans­sa heti tuo­reel­taan vuo­si­ko­kouk­sen ta­pah­tu­mis­ta, vaik­ka suru, huo­li ja häm­men­nys Ame­ri­kan us­ko­vais­ten ti­lan­tees­ta jäi pin­taan.

Sun­nun­tain ju­ma­lan­pal­ve­lus­saar­nan al­la sain vas­taa­not­taa pie­nen läi­käh­dyk­sen Ju­ma­lan kal­li­sar­vois­ta ar­mo­e­van­ke­liu­mia ja het­kek­si epä­toi­vo väis­tyi. Sil­ti tun­sin, et­tä oma ah­dis­tuk­se­ni ei hel­pot­ta­nut. Ei evan­ke­liu­mi pois­ta mie­len haas­tei­ta.

Hei­nä­kuu meni, ja tuli Ra­nu­an opis­to­seu­rat. Siel­lä joku pu­hu­ja­vel­jis­tä pu­hui toi­vot­to­muu­des­ta. Kuin­ka ker­ta kaik­ki­aan kes­kel­tä Ju­ma­lan sana ja tuol­le vel­jel­le an­ne­tut sa­nat koh­ta­si­vat, hoi­ti­vat ja hi­ve­li­vät. Olin vai­pu­nut epä­toi­voon kuor­mien al­la ja mi­nut nos­tet­tiin siel­tä ylös! Pu­hu­jan kaut­ta Tai­vaan Isä muis­ti eri­tyi­ses­ti toi­vot­to­muu­teen vai­pu­nei­ta evan­ke­liu­mil­la. Voi sitä iloa ja ih­me­tys­tä, uut­ta va­loa! Sain uut­ta voi­maa us­kon tais­te­luun. Ai­van tosi iha­nal­ta tun­tui, et­tä Ju­ma­la muis­ti mi­nua näis­sä seu­rois­sa. Us­ko­ni sai vah­vis­tus­ta: Ju­ma­la oli sit­ten­kin näh­nyt mi­nun elä­mä­ni!

Jos­kus sitä me­nee us­ko­maan sie­lun­vi­hol­li­sen val­het­ta, et­tä ei se Ju­ma­la näi­tä mie­len­ter­veys­haas­tei­ta näe, kun nii­den kans­sa kamp­pai­le­via ei niin usein seu­ra­pu­hei­den yh­tey­des­sä muis­te­ta. Raa­ma­tus­sa­han niis­tä kyl­lä pu­hu­taan, jos py­säh­tyy Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le. Voi kuin­ka sitä yk­sin ol­les­saan unoh­taa hel­pos­ti sen­kin Raa­ma­tun lu­pauk­sen, et­tei hius­kar­va­kaan pu­toa pääs­tä­ni Ju­ma­lan sitä tie­tä­mät­tä. Sik­si tar­vit­sen toi­sia us­ko­vai­sia ja Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mis­ta, et­tä jak­san luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon elä­mäs­sä­ni.

Ne seu­rat me­ni­vät­kin mu­ka­vas­ti. Sain it­keä yh­den ys­tä­vän kai­na­los­sa na­ri­se­via tun­te­muk­sia. En ko­ke­nut yk­si­näi­syyt­tä muu­ten kuin ihan pie­ni­nä het­ki­nä vain. Koin yh­teyt­tä sis­ko­je­ni ja hei­dän las­ten­sa kans­sa sekä ys­tä­vie­ni kans­sa. Näis­sä seu­rois­sa oli myös hel­pom­pi ta­va­ta tut­tu­ja, kos­ka oli pie­nem­mät seu­rat. Sii­tä jäl­leen­nä­ke­mi­sen ilos­ta se seu­ra­tun­nel­ma tu­lee.