Pu­he­li­me­ni su­rah­taa. Siel­lä on Ou­ti. ”Voi­sit­ko kir­joit­taa Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen blo­gi­teks­tin hal­lin­non nä­kö­kul­mas­ta, vaik­ka­pa pa­rin vii­kon si­sään?”

Voi­sin­ko? Kai mi­nun jo­ten­kin oli­si voi­ta­va. Kyl­lä­hän minä. Nä­py­tän: ”Joo’o, ko­e­tan jo­ta­kin.”

Siis: Reis­jär­ven kris­til­li­nen opis­to, sen hal­lin­to ja minä. Voi, mi­ten no­pe­as­ti ai­ka on rien­tä­nyt. Kun yn­näi­len vuo­si­a­ni opis­ton joh­to­kun­nas­sa, huo­maan yh­tei­sen mat­kam­me jat­ku­neen jo pa­rin vuo­si­kym­me­nen ajan – aluk­si olin vuo­sia va­ra­jä­se­ne­nä, sit­ten yh­tä pit­kän ru­pe­a­man var­si­nai­se­na jä­se­ne­nä.

Muis­tan vie­lä­kin se ar­kuu­den, jol­la kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni en­sim­mäi­ses­sä joh­to­kun­nan ko­kouk­ses­sa­ni. Olin hie­man yli kol­mi­kymp­pi­nen, epäi­le­mät­tä nuo­rim­pien jou­kos­sa. Kur­kin­pa mi­hin ta­han­sa, näin vain mi­nua pal­jon ko­ke­neem­pia, mo­nis­sa teh­tä­vis­sä ru­ti­noi­tu­nei­ta vel­jiä ja si­sa­ria.

He oli­vat teh­neet tätä työ­tä vuo­sia, mo­net jo vuo­si­kym­me­nien ajan. Oli­pa joku ol­lut mu­ka­na jopa Reis­jär­ven kris­til­li­sen opis­ton al­ku­a­jois­ta läh­tien. Mi­nua hui­ma­si; ole­tan, et­tä va­pi­sut­ti­kin.

Kun nyt kat­se­len ym­pä­ril­le­ni joh­to­kun­nan ko­kouk­ses­sa, huo­maan, et­tä väki ja asi­an­tun­te­mus ovat vaih­tu­neet – to­ti­ses­ti. Opis­ton työ­nä­ky­kin on muut­tu­nut, ei to­ki­kaan täy­sin.

Tämä jouk­ko täs­sä te­kee yhä vie­lä sa­maa kal­li­sar­vois­ta opis­to­työ­tä. Yh­des­sä opis­ton hen­ki­lö­kun­nan ja reh­to­rin kans­sa som­mit­te­lem­me nuo­ril­lem­me pon­nah­dus­lau­to­ja, tur­va­paik­ko­ja, aal­lon­mur­ta­jia, elä­män eväi­tä…

Ai­van, ku­ten se joh­to­kun­ta sil­loin, niin kuin opis­tois­sa on ai­na teh­ty.

Omaa opis­to­mat­kaa aloit­ta­es­sa­ni elim­me 1990-lu­vun puol­ta vä­liä. Olim­me ra­vis­tau­tu­mas­sa sy­väl­tä kou­rais­seen la­man ot­tees­ta. Olim­me me­nos­sa muun län­ti­sen maa­il­man kans­sa ko­vaa kyy­tiä in­for­maa­ti­oyh­teis­kun­taan.

Muis­tan, kuin­ka otim­me ko­kouk­sis­sam­me en­si tun­tu­maa ”ATK:hon” (au­to­maat­ti­seen tie­to­jen­kä­sit­te­lyyn) ja in­ter­ne­tiin. Mui­den kou­lu­tuk­sen jär­jes­tä­jien ta­voin ar­vi­oim­me tie­to­tek­no­lo­gi­an kou­lu­tuk­sen ja työ­e­lä­män mul­lis­ta­jak­si. Us­koim­me, et­tä niin tu­li­si käy­mään myös kan­sa­no­pis­tois­sa.

Niin­pä ra­ken­sim­me, re­mon­toim­me ja va­rus­tim­me opis­to­jam­me uu­del­la tek­no­lo­gi­al­la. Ko­kouk­sis­sa saim­me tä­män täs­tä lu­et­ta­vak­sem­me ope­tu­soh­jel­mia, joi­ta oli uu­dis­tet­tu siel­tä ja tääl­tä.

As­ke­let eteen­päin oli­vat ly­hyi­tä, kes­ki­pit­kiä tai jopa harp­pauk­sia, mut­ta ai­na ne oli­vat pe­rus­tel­tu­ja.

Em­me­kä me hal­lin­nos­sa ol­leet pelk­kiä ku­mi­lei­ma­si­mia. Näin koin. Muis­tan, kuin­ka ky­se­lim­me reh­to­ril­ta pe­rus­tei­ta muu­tok­sil­le, uu­dis­tu­sa­ja­tuk­sil­le ja lu­kui­sil­le han­ke­suun­ni­tel­mil­le. Kuun­te­lim­me, nyö­kyt­te­lim­me, kes­kus­te­lim­me, yn­näi­lim­me ja pyy­sim­me vie­lä ker­ran tar­ken­nus­ta.

Työ­täm­me on kai­ken ai­kaa sii­vit­tä­nyt luot­ta­mus. Tä­män mo­lem­min­puo­li­sen luot­ta­muk­sen roh­kai­se­ma­na olem­me syn­nyt­tä­neet reh­to­rin avuk­si (ja jos­kus il­mi­sel­väk­si vai­vak­si) yhä uu­sia ide­oi­ta op­pi­las­mää­rien li­sää­mi­sek­si, ta­lou­den ta­sa­pai­not­ta­mi­sek­si ja opis­to­tie­don eteen­päin vie­mi­sek­si.

Joka ai­noa syk­sy olen ihas­tel­lut sitä an­tau­tu­vaa ja ilois­ta miel­tä, jol­la opis­to­jen hen­ki­lö­kun­nat ovat jäl­leen ker­ran ot­ta­neet vas­taan uu­det pu­na­pos­ki­set, kir­kas­kat­sei­set kou­luk­kaan­sa – nuo­ret, toi­voa täyn­nä.

Muis­tan tal­vet, myö­häis­ten ko­kous­ten jäl­kei­set il­lat ko­ti­mat­koi­neen. Ko­kous oli jäl­leen jat­ku­nut pit­kään. Näky au­ton ik­ku­nas­ta oli pi­meä ja jos­kus hy­vin­kin pöp­py­räi­nen.

Nyt ajat­te­len: vaik­ka sil­mä­ni nä­ki­vät tien edes­sä­ni vain vai­voin, oli opis­to­ko­tim­me työ­nä­ky ai­na sel­keä. Juu­ri täl­lais­ta työ­tä tar­vi­taan nyt ja jat­kos­sa en­tis­tä­kin enem­män.

En­tä­pä uu­si ke­vät ja uu­si ke­sän kyn­nys? Sy­dän­tä­ni on läm­mit­tä­nyt se suu­ri nuor­ten jouk­ko, joka on saa­nut hy­väs­tel­lä toi­sen­sa opis­ton pi­ha­maal­la.

Mo­nel­la ta­val­la vah­vis­tu­nei­na he ovat saa­neet as­tua koh­ti uut­ta tu­le­vai­suut­ta. He ovat saa­neet vie­mi­sik­seen jo­ta­kin sel­lais­ta, mitä ei tar­jo­ta tä­män maan muis­sa op­pi­lai­tok­sis­sa, ei yh­des­sä­kään.

He ovat saa­neet suu­ren ys­tä­vien, saat­to­mies­ten jou­kon, heil­lä on ta­ka­naan yh­des­sä asu­mi­sen ai­nut­ker­tai­nen ko­ke­mus ja re­pun täy­si tie­to-tai­toa.

Tätä kaik­kea on mah­do­ton mi­ta­ta yh­del­lä­kään kou­lu­tuk­sen ar­vi­oin­nin mit­ta­reil­la. Myös tut­ki­ja­na ajat­te­len näin: opis­to­työn mer­ki­tyk­sen ar­vi­oin­tiin ei edes tie­de saa­vu­tuk­si­neen yl­lä.

Mik­si? Sik­si, et­tä tä­män työn ar­vo kan­taa yli kat­seem­me, yli ym­mär­ryk­sem­me. Se kan­taa yli ajan ra­jan.

Juha Ha­ka­la