Ihanaa, että tämä aika menee hitaasti, ajattelin joskus syksyllä, kun opistoa oli kulunut vasta pari kuukautta. Ihanaa, kun ei tarvi vielä pitkään aikaan lähteä pois täältä!
Vaan onpas aika sittenkin juossut. Alkuvuosi on hurahtanut yhdessä silmänräpäyksessä. Tajusin vasta sitten, että oikeasti, opistoa on enää pari kuukautta jäljellä, kun yksi meistä aikuislinjalaisista sanoi: “Miettikää, ku tullaan hiihtoloman jälkeen, menee kuukausi niin mennään Roomaan ja sitte ihan kohta loppuu opisto.”
Opiskelut ja elämä täällä aikuislinjalla ovat sujuneet normaalisti rennoissa merkeissä. Fysioterapian, monikulttuurisuusopintojen, liikunnanohjauksen, viestinnän ja valinnaisaineiden tunnit ovat tulleet tutuiksi ja luonnolliseksi osaksi opistoelämää jo aikoja sitten. Arki ja koulu se on täälläkin, vaikka oppimisympäristö on täällä normaaliin kouluun verrattuna vähän erilainen ja erityinen. Koen, että meillä kaikilla, niin opistolaisilla kuin henkilökunnallakin on samat arvot ja olemme kuin yksi iso perhe, opistoperhe.
Meillä aikuislinjalaisilla on vähän enemmän vastuuta kuin muilla opistolaisilla. Koska olemme täysi-ikäisiä, voimme toimia esimerkiksi uimavalvojina ja opistobussin kuskeina. Itse ajan paljon opistobussia ja kuskina toimiminen onkin ollut mielenkiintoista ja vapauttavaa työtä. Olen saanut tutustua useisiin opistolaisiin paremmin matkojen aikana, ja pikkureissut ovat olleet terveellisiä irtiottoja opiston arjesta. Monet ajokeikat ovat tuoneet mukavia muistoja, ja onhan sitä kuskinakin kehittynyt.
Meillä on oma opintomatka keväällä, ja tänä vuonna meidän matkakohteenamme on Rooma. Olemme suunnitelleet reissua innolla, sillä haluamme tehdä siitä juuri meidän näköisemme. Matkaa varten keräämme rahaa jäämällä kurssiviikonloppuisin opistolle töihin ja toimimalla vuoroviikoin erityislinjalaisten solussa yövahteina.
Meistä on tullut tiivis porukka, ja toivon hartaasti, että nämä ihmissuhteet kestävät koko elämän ajan.
Me aikuislinjalaiset eli allit olemme kaksikielistä kansaa. Meillä on nimittäin asukkaita Suomen lisäksi myös Pohjois-Amerikasta. Aluksi minulla oli kauhean korkea kynnys alkaa puhumaan englantia, mutta nyt koko kynnystä ei enää ole. Vaikka jenkkiläiset ymmärtävät jo hyvin suomea, on enkun puhuminen silti mukavaa ja antaa haastetta soluelämään. Opimme päivittäin uusia sanoja toisiltamme, ja huono kielitatoni on parantunut, kun kaikki esitelmät, puheet ja alustukset on täytynyt kääntää toiselle kielelle. Meille on muodostunut syvä ystävyyssuhde, jota pidän arvossa, ja olemmekin jo miettineet muiden allien kanssa, jos menisimme joku kesä käymään Amerikassa!
Muutenkin ystävien merkitys on kasvanut opistovuoden aikana. Olemme kokeneet ristiaallokkoja ja päiviä, joihin mahtuu itkua ja tuskaa, mutta myös tyveniä, rauhallisia päiviä syvällisine keskusteluineen, nauruineen ja iloineen. Voin sanoa rehellisesti, että opistossa olen saanut tuntea suurta onnellisuutta.
Opisto on tuonut turvallisuutta minun uskonelämääni. Tuntuu helpommalta olla uskomassa, kun ympärillä on muita uskovaisia ja seuroja pidetään joka viikko. Olen saanut keskustella uskonasioista, olen saanut pyytää ja antaa anteeksi.
Opistoa voisi kutsua eräänlaiseksi levähdyspaikaksi, pysäkiksi, jossa saa erityisesti tuntea, kuinka turvallista on elää Jumalan lapsena. Voi kokea, kuinka hän pitää meistä huolen ja siunaa taivasmatkamme.
Teksti: Saija Kivioja, Reisjärven opisto
Kuvat: Paula Heino
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys