Ensimmäisellä opistoviikolla olemme kokoontuneet viettämään iltahetkeä opiston kodassa. Takassa on tuli, ja minä paistan makkaraa. On rauhallista. Tyttö, jolla on Downin syndrooma, alkaa laulaa. Sanoja on vaikea ymmärtää, eikä sävelkään pysy ihan kohdallaan, mutta hän todella laulaa sydämestään. Muutaman säkeen jälkeen joku kertoo laulun numeron ja me muutkin yhdymme lauluun.
Kun ajattelen noita ensimmäisiä opistopäiviä, huomaan, että täällä opistossa olen saanut ihastella Jumalan luomistyön kauneutta. On valtavaa ajatella, että Hän on luonut kaiken – ja kaikki. Näinä ensimmäisinä viikkoina Suomessa olen tavannut niin paljon ihmisiä, että pääni on pyörällä. Kaikki nämä ihmiset ovat esimerkkejä Jumalan luomistyöstä. ”Ja Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme” (1. Moos. 26). Jumala on paitsi luonut ihmiset myös tehnyt heidät sellaisiksi kuin Hän on parhaaksi nähnyt.
Kahden erityislapsen sisaruksena – toisella sisaruksellani on Downin syndrooma ja toisella vielä harvinaisempi kromosomipoikkeama – usko Jumalan luomistyöhön on juurtunut minuun syvästi jo lapsena. Kun olen katsonut sisaruksiani, olen jo varhain tajunnut, että he ovat täsmälleen sellaisia, kuin Jumala on tahtonut heidän olevan. Ja niin olen myös minä, ja sinäkin olet.
Down-tyttö Heli soittaa ja laulaa koko sydämestään. Amerikkalainen opistoystävä Dustin soittaa mukana.
Minusta on tärkeä yrittää hyväksyä kaikki ihmiset kaltaisinaan. Niin se arka, yksinäinen nuori iltakylässä kuin se hieman erikoinen persoona seuroissa. Yritän hyväksyä heidät, koska ei ole mitään, mikä erottaa heidät vammaisista sisaruksistani tai minusta. Olemme kaikki samanarvoisia Jumalan silmissä.
Tämä ei tietenkään ole niin helppoa kuin se kuulostaa. Kun meillä on mukavaa ystäviemme kanssa, voi olla todella vaikea ottaa porukkaan sellaista, joka vaikuttaa jotenkin erilaiselta. Vielä vaikeampaa voi olla tunnistaa ja tunnustaa kriittiset ajatukset, jotka jostain ihmisestä tulevat mieleen. On tärkeää huomata omat ennakkoluulonsa ja tehdä työtä niiden poistamiseksi. Se voi olla hyvin palkitsevaa: ennakkoluulottoman suhtautumisen myötä voi saada uusia hyviä ystäviä.
Näinä ensimmäisinä opistoviikkoina minulla on ollut hyvin ainutlaatuinen kokemus, joka on saanut minut samastumaan erityisnuorten asemaan: en puhu suomea, joten en ole voinut ilmaista itseäni kunnolla. Tämä on ollut hämmentävää. Olen ollut vilpittömän kiitollinen niille ihmisille, jotka eivät ole välittäneet kielitaidottomuudestani vaan ovat silti olleet ystäviäni. Se on ollut minulle todella tärkeää.
Dustin Kallinen
Ranuan opisto
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys