Kii­pe­än ken­kä­te­li­neel­le sei­so­maan ja kur­ko­tan ylim­mäl­tä hyl­lyl­tä croc­se­ja. Ul­ko­na häi­käi­see. Kä­vel­les­sä­ni käm­päl­le mie­tin, mi­ten no­pe­as­ti opis­to­vuo­si on men­nyt. Syk­sys­tä on jo ikui­suus, ja var­sin­kin sii­tä päi­väs­tä, jol­loin isä toi opis­tol­le ja jär­jes­te­lin ta­va­roi­ta huo­nee­see­ni. Kat­se­lin sil­loin ik­ku­nas­ta ulos. Jär­vi oli tyy­ni. Au­rin­ko pais­toi yh­tä kirk­kaas­ti kuin nyt­kin. Vain nä­ky­mä on muut­tu­nut toi­seen so­luun muut­ta­mi­sen myö­tä. Kat­se­len sa­maa jär­veä toi­sel­ta puo­lel­ta opis­toa.

Keit­ti­ös­sä is­tuu po­ruk­kaa. Brow­nien ja mint­tuk­ro­kan­tin tuok­sua. Hy­myi­lyt­tää, vaik­ka mie­li on hai­kea. Lii­an pian pi­tää hy­väs­tel­lä kaik­ki niin rak­kaik­si tul­leet ys­tä­vät. En ha­lu­ai­si miet­tiä lii­kaa, mut­ta tu­le­vai­suut­ta on ol­lut pak­ko miet­tiä. Min­ne opis­ton jäl­keen, kun mi­kään ei tun­nu oi­ke­al­ta? Van­hem­mat ovat kui­ten­kin roh­kais­seet: Kyl­lä si­nul­le­kin vie­lä löy­tyy oi­kea paik­ka täs­sä maa­il­mas­sa.

Pil­vet ovat vär­jäy­ty­neet pu­ner­ta­vik­si. Ul­ko­na on jo vii­le­ää. Kä­ve­len aja­tuk­sis­sa­ni met­sä­pol­kua pit­kin. Ka­me­raan on piir­ty­nyt muis­to­ja. Au­rin­gon sä­tei­tä sam­ma­lil­la. Koi­vuis­sa uu­sia puh­taan­vih­rei­tä leh­tiä. Ih­mi­siä hy­myi­le­mäs­sä.

– Mit­kä fii­lik­set, ku opis­to lop­puu pian?

En osaa vas­ta­ta, mut­ta jään miet­ti­mään ky­sy­mys­tä mie­les­sä­ni. Vuo­den ai­ka­na olen saa­nut niin pal­jon, et­tei sitä vaan voi kä­sit­tää. Niin pal­jon uu­sia ys­tä­viä. Ko­ko­nai­sen opis­to­per­heen ym­pä­ril­le­ni. Ko­ke­muk­sia, joi­ta ei voi ra­hal­la saa­da. Kym­me­niä eri kes­kus­te­lu­ja, jol­loin on saa­nut ker­toa kai­ken miel­tä as­kar­rut­ta­van. Kes­kus­te­lu­ja, jol­loin on saa­nut ol­la kuun­te­li­ja.

Muis­tan myös pal­jon muu­ta. Lu­mi­so­dan mel­kein koko opis­to­po­ru­kal­la. Elä­män­kaa­ri­vii­kon. Le­vy­jen ää­ni­tyk­set ja ne niin mo­net muut yk­sit­täi­set muis­tot. Olen op­pi­nut ar­vos­ta­maan ko­tia ja per­het­tä ai­van eri ta­val­la. Myös jot­kut us­ko­na­si­at ovat tul­leet lä­hel­le.

Pi­meys ym­pä­röi opis­ton. Toi­vot­te­len ul­ko­na toi­sil­le hy­vät yöt, ja me­nen käm­päl­le. Kuun­te­len kuu­lok­keil­la Sii­o­nin lau­lu­ja, ja mie­tin, mi­ten on­nel­li­nen saan ol­la täs­tä kai­kes­ta.

Ma­til­da, Ra­nu­an opis­to