Vietimme jokin aika sitten täällä Ranuan opistossa perinteeksi muodostunutta elämänkaariviikkoa. Se on viikko, jota monet opistolaiset osaavat odottaa jo opistoon tullessaan. Minäkin olin kuullut tuosta viikosta opiston käyneiltä ystäviltäni sekä somen kautta. Viikon aikana käydään läpi ihmisen kehitysvaiheet lapsuudesta vanhuuteen, keskustellaan paljon, leikitään, pelataan ja järjestetään muuta aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Vaikka osasin odottaa elämänkaariviikkoa jo etukäteen, en silti osannut odottaa siltä kaikkea sitä, mitä sain.
Ehkä mieleenpainuvin tapahtuma elämänkaariviikolla oli viimeisen illan keskustelutilaisuus aiheesta ‘’kun elämä päättyy’’. Oli koskettavaa kuulla opistokavereiden kokemuksia vanhusten kohtaamisesta sekä läheisten ihmisten menettämisestä. Monilta oli kuollut ainakin joku isovanhemmista, ja muutamilla oli kokemuksia myös nuoremman läheisen menettämisestä. Oman ukin muisto nousi mieleen vahvasti, ja silmät kostuivat kyynelistä. Oli kuitenkin turvallista tuntea kaipausta siinä porukassa, opistoystävien ympäröimänä.
Nuoruuspäivän keskusteluista mieleeni jäivät erityisesti joidenkin opistolaisten raskaat elämänkokemukset. Olimme etukäteen kirjoittaneet tekstejä nimettöminä, ja opettajat lukivat niistä katkelmia keskustelun pohjaksi. Tuntuu hurjalta, että niin moni opistotovereistani on kokenut nuoruudessaan kiusaamista, itsetunto-ongelmia, ystävien menettämistä, hyvinkin rankkoja vaiheita. Vaikka ne saavat minut surulliseksi, olen silti iloinen siitä, että voimme täällä olla toinen toistemme tukena ja saada tukea myös aikuisilta. On myös mahtavaa huomata, että nuo opistokaverini ovat selvinneet vaikeuksistaan. Meissä on voimaa.
Nuoruuspäivänä saimme istumisen ja keskustelemisen vastapainoksi rentoutua harrastuskerhoissa. Minulle jäi lämmin muisto lumikenkäretkeltä, nuotion ääreltä, luonnon rauhasta. Oli mukava viettää aikaa sellaistenkin opistolaisten seurassa, joiden kanssa ei ole tullut aiemmin juuri oltua. Nuotiohetken jälkeen talsin kämppäkaverin kanssa yhtä matkaa opistokotia kohti. Puhuimme luonnon ja eläinten merkityksestä. Tuntui, että toinen siinä vierellä ymmärsi, mitä sanoin ja tunsin.
Kokonaisuudessaan elämänkaariviikosta jäi minulle varmasti elämänmittainen muisto. Tuo viikko lähensi meitä opistolaisia entisestään ja paransi yhteishenkeä. Ainakin minun on nyt paljon helpompi mennä juttelemaan monelle, kun olemme uskaltaneet avata vähän itseämme ja kokemuksiamme yhteisissä keskusteluissa. Täällä on avoin ilmapiiri – siitä olen kiitollinen.
Teksti: Linnea Nissinen, Ranuan opisto
Kuvat: Linnea Nissinen ja Maikki Toljamo
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys