Kerrossängyn alavuoteessa makaava tyttö havahtui unesta. Jo hetken hän oli ollut puoliksi valveilla, mutta aamuyöstä nähdyn unen maailma pidätteli otteessaan. Viimein hän päästi unen karkaamaan, aukaisi silmät ja nousi istumaan sängyn reunalle.
Hän oli jättänyt illalla sälekaihtimet raolleen, jotta saisi herätä auringossa kylpevään huoneeseen. Raidallinen valo siveli tumman koulupöydän pintaa. Pöydällä oli pino kirjoja, joista toiset olivat tytön rakkaita suosikkeja, toiset jääneet unohdettuina odottamaan, että hän joskus tarttuisi niihin. Vanhalle, osan näppäimistöstään menettäneelle tietokoneelle piti seuraa kasa cd-levyjä, jotka vuorotellen pyörivät koneessa tytön tehdessä opiston etätehtäviä. Viime päivinä siinä oli soinut rakas kuorolevy, joka oli juuri ehditty saada valmiiksi ennen kotiin lähtöä. Pöydän toisella laidalla kaksi pientä afrikkalaista puunorsua vahti avainnippua, jolle tytöllä olisi käyttöä enää vain kerran.
Kirja, jota tyttö oli edellisenä iltana myöhään lukenut, oli hänen nukahdettuaan tippunut matolle sängyn viereen. Tyttö nousi venytellen sängystä ja nosti kirjan pöydälle. Yläkerta oli hiljainen. Hämyisään aulaan kuului alakerrasta astioiden kilinää ja laulua. Se tarkoitti yhtä asiaa: oli sunnuntai. Tavallisesti tyttö rakasti sunnuntaipäiviä: niiden rauhaa aamuisin, musiikkia, joka kuului sunnuntaihin vielä erottamattomammin kuin muihin päiviin, sekä kotoisaa tunnelmaa rauhanyhdistyksellä illan pimetessä. Tänään – kuten jo useina viikkoina aiemmin – seurapaikalle hurauttamisen korvaisivat Taalainmaalta lähetetyt nettiseurat. Siitäkin tyttö kyllä piti. Puhujien vuosia sitten tutuiksi tulleet äänet toivat mieleen paljon muistoja.
Kodinhoitohuoneessa tyttö veti jalkaansa isän raivaussaappaat ja astui ulos. Kaamoksesta ei ollut enää tietoakaan, sillä aurinko oli ollut ylhäällä jo tunteja. Se paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta, mutta jalkojen alla narskui pakkaslumi. Elettiin huhtikuuta, ja pihan hanget olivat yhä tytön korkuiset. Kylmä ilma kutitteli tytön paljaita käsiä ja sai t-paidan hihat lepattamaan. Hän tiesi auringon lämmön olevan enimmäkseen lumetta, sillä pakkasta oli lähes kymmenen astetta. Täydellinen hiihtokeli, tyttö ajatteli.
Postilaatikko oli tyhjä. Tietenkin se oli tyhjä, olihan sunnuntai eikä sanomalehteä tullut. Joka-aamuinen käynti postilaatikolla olikin enemmän aamunaloitusriitti kuin pakollinen postinhakureissu. Hänen oli käytävä aamuisin haistelemassa päivää. Tänään valkoisista hangista heijastuva aurinko siristi silmät sikkaraan ja pikkulinnut lentelivät puusta toiseen laulaen lakkaamatta. Hetken niitä seurattuaan tyttö huomasi aivan lähellä männyn alla metsäjäniksen, joka katseli häntä ilmekään rävähtämättä. Se ei ollut säikähtänyt raivaussaappaiden töminää. Hetken he seisoivat siinä toisiaan katsellen. “Mitäs siinä tuijotat”, tyttö kysyi. Jänis ei osoittanut aikeita vastatakseen mutta ei myöskään lähteäkseen karkuun, laski vain raukeana päänsä ja painoi silmänsä puoliksi kiinni.
Muut olivat jo syömässä ruokaa, kun tyttö saapui keittiöön. Pirttipöytä oli täynnä, joten hän istahti keinutuoliin odottamaan. Virtuaalikirkon lähetys tuli tällä kertaa parin kilometrin päästä, omalta kylältä. Sunnuntain messun kuuntelemisesta Virtuaalikirkon kautta oli tullut tapa heidän perheessään jo ennen eristyksiin joutumista. Ainoa ero oli, että nyt kirkko oli työntekijöitä lukuun ottamatta tyhjä.
Syömisen lomassa tyttö keskittyi tuijottamaan ikkunasta ulos. Toisella korvalla hän kuunteli hajamielisesti jumalanpalvelusta. Siellä oli meneillään virsi, ja keväisessä kirkossa kaikui ainoastaan kanttorin ääni. Kotona sen sijaan sattui koko perhe olemaan koossa. Isä ei ollut töissä, vaikka oli viikonloppu, tyttö itsekään ei ollut tuuraamassa kanttoria, ja isosiskokin oli muuttanut kesäksi takaisin kotiin kirjoitettuaan lukiosta.
Tyttö ei välittänyt osallistua keskusteluun vaan syötyään kiitti ja katosi vähin äänin pöydästä. Hän puki päälleen ulkovaatteet, nappasi terassin pielestä sukset ja taivalsi monot jalassaan pitkin auringon kultaamaa tietä. Aurinko paistoi lämpimästi hänen takkinsa selkämykseen, tuuli puhalteli leppeästi saaden hiussuortuvia irti letistä. Hetken kuljettuaan tyttö nousi tienpenkalle ja kumartui napsauttamaan monot kiinni siteisiin. Työntäessään sukset vauhtiin ja lasketellessaan törmältä joen jäälle hän hymyili ensimmäisen kerran sinä päivänä.
Elise Kanniainen, Ranuan opisto
Teksti on tehty kirjallisuuden kurssin etätehtävänä. Aiheena oli kirjoittaa kuvaus etäopiskeluajan aamusta.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys