Rina Palmroth
Mieleeni nousi eräs jo useampi vuosi sitten tapahtunut hetkellinen elämänmuutos. Olin ystäväperheen mukana kesän 2015 suviseuroissa. Istuimme tyttöporukalla ystäväni perheen vuokraamassa asuntoautossa, söimme suklaamuroja ja kikattelimme keskenämme.
Äiti soitti, että Harjavallan kotitalomme oli osittain palanut ja siellä ei voisi hetkeen asua. En ehtinyt asiaa kovinkaan murehtia, vaan ensimmäinen mieleeni noussut ajatus oli, että huippua, nythän voidaan sitten muuttaa Poriin! Kaikki uskovaiset ystäväni asuivat Porissa, ja toivoin usein, että asuisinpa itsekin siellä. Kun sain tietää, että kukaan ei ollut loukkaantunut, ei tapahtuneessa ollut mielestäni enää mitään murehdittavaa. Olin vain entistä paremmalla tuulella, kun aloimme ystävien kanssa suunnitella, mitä kaikkea sitten yhdessä porukalla tehtäisiin, kun asuttaisiin samoilla seuduilla.
Puhelussa äiti kuitenkin kertoi, että varmaankin muutamme remontin ajaksi asumaan kodin lähellä olevalle Satalinnan asuinalueelle rivitaloon. Kirjoitin puhelun jälkeen äidille toivorikkaan viestin, että varmaan sitten parisen viikkoa asutaan siellä ja sitten päästäänkin jo muuttamaan takaisin. En tainnut aivan ymmärtää savuvahinkojen korjauksesta tai vanhojen rakenteiden uusimisesta – olinhan rakennellut lähinnä Barbie-taloja. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miksi vanhemmat usein vaikuttivat väsyneiltä tuona aikana. Työmäärä oli suuri.
Taivaan Isä kuitenkin piti huolta. Etenkin jälkeenpäin on huomannut, miten tuostakin vastoinkäymisestä oli jo järjestetty tie eteenpäin. Erityisesti mieleen on jäänyt tutuilta ja tuntemattomiltakin saatu korvaamaton apu. Erään ystäväni perhe oli päättänyt kerätä tuntemiltaan ihmisiltä varoja, joilla he halusivat viedä minut Ikeaan valitsemaan haluamani huonekalut rivitalon huoneeseeni. Oli se ihmeellistä: sain olla sisustuksesta intoutuneen unelmapaikassa ja valita mieleiset kalusteet vanhojen tilalle. Toimme äidille tuliaisiksi valkoisen orkidean, uuden kenkätelineen ja keittiövälineitä.
Uudenlainen asumisjärjestely oli opettavaista aikaa. Aluksi kaikki tuntui hieman kolkolta ja kylmältä, mutta ei mennyt kauaa, kun uuteen ympäristöön tottui ja kotiutui. Satalinna on asuinalueena pieni ja hiljainen, nykyään ehkä jopa rapistumaan päin, mutta vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan saimme seurata läheltä eri kulttuurien elämää. Harjavallan vastaanottokeskuksessa asuvien elämäntilanne puhutteli ja muistutti, että oikeastaan perheellämme ei ollut mitään valitettavaa. Sodan turvattomuuden kohdanneet olivat tulleet kaukaa, tuhansien kilometrien päästä mukanaan tyhjä reppu, mutta harteillaan monien synkkien ja riipaisevien muistojen paino. Me olimme vain puolentoista kilometrin, jos edes niinkään pitkän, matkan päässä aiemmasta kodistamme. Ja meillä oli toisemme.
Vajaan vuoden kuluttua pääsimme asumaan takaisin remontoituun kotitaloon. Tulipalo oli aiemmin tuntunut kaukaiselta asialta, ja yhtäkkiä se olikin tullut aivan lähelle muistuttaen kodin tärkeydestä. Itse sain nukkua tulipaloyönä turvallisesti suviseurakentällä. Tuntuu, että nyt, tämän kirjoittamisen äärellä, vielä syvemmin ymmärrän, että oli Jumalan ihme, että perheenjäseneni todella säilyivät loukkaantumattomina. Jos tuli olisi saanut levitä vielä muutaman minuutin, se olisi palokunnan mukaan romahduttanut välikaton. Enkelit olivat lähellä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys