äitienpäivän aamuna nostin Suomen lipun kotipihani lipputankoon. Tilastojen mukaan Suomi on maailman toiseksi paras maa Norjan jälkeen olla äitinä. Onnittelen teitä, Suomen äidit. äitiys on arvokas lahja, joka tuo elämään iloa ja siunausta, mutta myös kasvattajan vastuun, huolen ja vaivankin. Ajattelen, että naisen elämän merkityksellisimpiä asioita on lapsen syntyminen ja näin äidiksi tuleminen. äidit ovat oman päivänsä lahjoineen, ruusuineen sekä juhlineen ansainneet. Toivottavasti huomioiminen ja muistaminen eivät rajoitu vain tähän yhteen päivään, vaan läheisten ja laajemminkin äitiyden arvostus ja merkitys yhteiskunnassamme näkyy ja kuuluu kaikkina vuoden päivinä.
äitienpäivän aamuna en istunut valmiiksi katettuun kahvipöytään ruusuineen, lahjoineen ja onnittelukortteineen. Itse keitin aamukahvini. Mutta nautin siitäkin huolimatta tuosta aamusta. Iloitsin aurinkoisen kevätaamun rauhasta ja kiireettömyydestä perehtyä kahvikupposen kera päivän lehden uutisiin ja muihin juttuihin. Tämän jälkeen kulkuni suuntautui kohti läheistä hautausmaata, jossa on äitini ja isäni viimeinen leposija. Sinne hautakummulle istutin äitienpäiväruusuni ja sytytin muistokynttilän.
Mieleeni nousi toukokuun toinen sunnuntai 21 vuotta sitten. Olin tullut tapani mukaan aamuvarhaisella vanhempieni luokse kukkineni ja lahjoineni. Keittelin aamukahvia ja laittelin kahvipöytää juhlakuntoon, aluksi meille kolmelle, myöhemmin äitiäni tervehtimään ja onnittelemaan tulleille sisarusteni perheille. Vakava sairaus näkyi jo äitini olemuksesta. Poissa oli jo hänelle luonteenomainen touhukkuus ja tarmokkuus, jolla hän aiemmin oli valmistautunut äitienpäivävieraita varten. Tuona aamuna emme aavistaneet, että tämä olisi hänen viimeinen äitienpäivänsä. Elämä päättyi parisen viikkoa myöhemmin.
Tuosta keväästä alkoi minun elämänvaiheeni ilman omaa äitiä. Vaikka olinkin jo pitkään ollut poissa kotoa ja elänyt itsellistä elämää, tilanne oli uusi. Aluksi tunsin sisimmässäni eräänlaista haikeutta, kun äitienpäivän viettämisen perinteet muuttuivat. Mutta tähänkin olen pikku hiljaa tottunut. Viime vuosina olemme samassa elämäntilanteessa elävien lähiystävieni kanssa eri tavoin juhlistaneet toukokuun toista sunnuntaita. Olemme käyneet joskus ulkona syömässä tai keksineet jotain muuta arjesta poikkeavaa.
Tänä äitienpäivänä olimme koolla minun kodissani. Minäkin leivoin äitienpäiväkakun, kuten myös monissa, monissa perheissä oli tehty. Vieraani tuomat kukat ja läsnäolo saivat koko kotini ”kukkimaan”. Liikuttavaa oli erään rakkaan ystäväni ojentama äitienpäiväruusu kommentilla: ”Lukuisten satojen lasten ja nuorten äidille.” Niin, olinhan minä työvuosinani ollut satojen, oikeasti tuhansien, lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa rinnalla kulkija, eräänlainen äitihahmo.
Ei vierasjoukkoni elämä suinkaan yksitoikkoista ole ollut. Elämänilo ja tyytyväisyys huokuivat heidän olemuksestaan ja puheistaan. Vaikka meille ei ole Luoja nähnyt hyväksi suoda äidin osaa, hän on antanut meille paljon hyvää ja kaunista. Olemme itse kukin eläneet tahoillamme rikasta elämää. Meillä kaikilla on ollut työtä ja toimeentuloa. Meillä on laajalti ystäviä, joiden kanssa jaamme ilot ja surut. Olemme matkustelleet, nähneet maailmaa, harrastaneet ja nauttineet. Nytkin kuulimme toistemme viime viikkojen matkakokemuksia Israelista, Amsterdamista ja Virosta sekä tulevia matkasuunnitelmia.
Vaikka minulla ei ole ollut äidin huolia, on minullakin ollut omat suruni ja kipuni sekä huolenaiheeni. Luoja on antanut minulle elämänlahjan ja nähnyt hyväksi tämän elämänosan. Jos tätä vähättelen, enkö moiti silloin elämänantajaa? Jumalan kaikkitietävään viisauteen ja johdatukseen on ollut ja on edelleenkin turvallista sopeutua ja tyytyä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys