Ihas­te­lin jo­kin ai­ka sit­ten pa­ri­kymp­pi­sen nuo­ren po­jan ai­toa iloa sii­tä, kun hän oli pääs­syt kum­mik­si. Kum­min teh­tä­vän hän oli mie­les­tä­ni oi­val­ta­nut hy­vin. Hän ei ha­lun­nut ol­la niin sa­not­tu ta­va­ra­kum­mi, vaan ker­toi pyr­ki­vän­sä ole­maan kum­mi­lap­sen­sa elä­mäs­sä myös ai­dos­ti läs­nä ja kul­ke­maan hä­nen rin­nal­laan.

Tuo ti­lan­ne sai mi­nut tut­kai­le­maan omaa kum­miut­ta­ni. Mi­nul­le on us­kot­tu kum­min teh­tä­vä vuo­sien var­rel­la lu­kui­sia ker­to­ja. En­sim­mäi­set kum­mi­lap­se­ni kas­vat­ta­vat jo omia lap­si­aan, ja nuo­rin on täl­lä het­kel­lä rei­pas es­ka­ri­lai­nen. Mie­tin, olen­ko minä näil­le rak­kail­le ”lap­sil­le­ni” ol­lut jo­tain muu­ta­kin kuin vain niin sa­not­tu ta­va­ra­kum­mi. Olen­ko tu­ke­nut per­het­tä kum­mi­lap­se­ni kris­til­li­ses­sä kas­va­tuk­ses­sa? Olen­ko oh­jan­nut, lu­jit­ta­nut ys­tä­vyyt­täm­me, osoit­ta­nut rak­kaut­ta ja so­pi­vas­sa mää­rin myös lem­pe­ää lu­juut­ta kas­vun eri vai­heis­sa? Min­kä­lai­sen jäl­jen olen jät­tä­nyt hei­dän elä­mään­sä? En eh­kä näis­sä yl­lä ko­vin kor­kei­siin kou­lu­ar­vo­sa­noi­hin. Mut­ta koen, et­tä kum­mi­lap­set ja hei­dän per­heen­sä ovat tuo­neet mi­nul­le pal­jon iloa ja elä­män­si­säl­töä.

Jo­kin ai­ka sit­ten olin kah­den kum­mi­lap­se­ni juh­la­het­kes­sä. Kum­mi­tyt­tö­ni, nyt jo nel­jän lap­sen tou­hu­kas äi­ti, kut­sui mi­nut lap­sen­sa kas­te­juh­laan. Koti oli lai­tet­tu juh­la­kun­toon. Juh­lan pää­täh­ti, pik­ku prin­ses­sa, val­koi­ses­sa kas­te­me­kos­saan odot­ti toi­mi­tuk­sen al­kua. Täy­tyi oi­kein ih­me­tel­lä ajan­ku­lua. Tun­tui, et­tä sii­tä­hän oli vain het­ki, kun kum­mi­tyt­tö­ni it­se­kin oli pie­ni vau­va. Pik­ku hil­jaa oli ikää tul­lut li­sää ja uu­det elä­män­vai­heet. Nyt oli oma per­he ja oma koti. Elä­mä näyt­ti ole­van mal­lil­laan. Kum­mi­tä­ti­kin oli kii­tol­li­nen täs­tä ja sii­tä, et­tä sain ol­la Li­dia Lou­na Ot­te­li­an kas­te­juh­las­sa.

Sain myös vas­ti­kään ol­la mu­ka­na jo ai­kui­si­kään eh­ti­neen kum­mi­poi­ka­ni hää­juh­las­sa. Kau­nis ja herk­kä oli näky, kun kir­kon käy­tä­vää as­te­li koh­ti alt­ta­ria mor­si­an pit­käs­sä val­koi­ses­sa pu­vus­saan vie­rel­lään sul­ha­nen, kum­mi­poi­ka­ni. Tämä ti­lan­ne oli­si näi­den ih­mis­ten koh­dal­la voi­nut ol­la iän puo­les­ta jo pa­ri­sen­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. He oli­vat elä­neet kui­ten­kin nuo­ruu­den ja ai­kui­suu­den vuo­sia kum­pi­kin omia pol­ku­jaan kul­kien. Ko­ti­vä­en ja ys­tä­vien oh­jel­mis­ta piir­tyi kuva, et­tä elä­mä oli ol­lut sil­loin­kin si­säl­tö­ri­kas­ta, oli ol­lut työ­tä, har­ras­tuk­sia ja ys­tä­viä. Nyt näi­den kah­den ih­mi­sen tiet oli­vat koh­dan­neet, oli tu­tus­tut­tu, ihas­tut­tu ja ra­kas­tut­tu. Iloa ja on­nea mi­nä­kin tun­sin, kun kum­mi­poi­ka­ni rin­nal­le oli siu­nat­tu oma avi­o­puo­li­so.

”Men­nään­kö me os­ta­maan ke­säl­lä se kou­lu­rep­pu?” ky­syi es­ka­ria käy­vä kum­mi­tyt­tö­ni taan­noin hiih­to­ret­kel­lä. Niin­hän minä olin lu­van­nut. Ke­säl­lä on­kin sit­ten tie­dos­sa mei­dän yh­tei­nen kau­pun­ki­reis­su. Sitä ja var­mas­ti mon­ta muu­ta­kin mu­ka­vaa kum­mi­koh­taa­mis­ta odo­tel­les­sa.