"Olen lu­ke­nut blo­ge­ja­si", ker­toi mi­nul­le tun­te­ma­ton ih­mi­nen yh­tei­sel­lä ryh­mä­mat­kal­lam­me, ei­kä hän ol­lut edes ai­nut. Iloit­sin näis­tä blo­gi­tut­ta­vuuk­sis­ta. Oli roh­kai­se­vaa kuul­la, et­tä mo­nes­ti "ki­vul­la­kin syn­ny­tet­ty­jä" teks­te­jä­ni lu­e­taan.

Is­tuin jo­kin ai­ka sit­ten ai­kuis­ten kes­kus­te­luil­las­sa yh­dis­tyk­sem­me toi­mi­ta­lol­la. Kes­kus­te­lun vi­rit­tä­mi­sek­si kuu­lim­me alus­tus­pu­heen­vuo­ron ai­hees­ta Roh­kais­kaa toi­si­an­ne. Kes­kus­te­lus­sa mai­nit­tiin myös Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den elä­män­lä­hei­set blo­git, jot­ka oli­vat tuo­neet tu­kea ja roh­kai­sua lu­ki­jan­sa mo­nes­ti yk­si­näi­seen­kin ar­keen.

Kes­kus­te­lua kuun­nel­les­sa­ni to­te­sin, kuin­ka mo­nin eri ta­voin it­se ku­kin oli ko­ke­nut saa­neen­sa roh­kai­sua. Lii­ku­tuin, kun va­ka­van sai­rau­den ko­ke­nut ker­toi, mi­ten vie­rai­lut ja sai­ras­vuo­teel­le vä­li­te­tyt ter­vei­set oli­vat roh­kais­seet ja vir­kis­tä­neet. Ison per­heen äi­tiä oli vai­keuk­sis­sa roh­kais­sut jo se, et­tä hä­nel­tä ky­syt­tiin, mitä hä­nel­le ja hä­nen per­heel­leen kuu­lui. Lä­hei­sen­sä me­net­tä­neel­le ai­to ja myö­tä­e­lä­vä läs­nä­o­lo ja kuu­le­mi­nen oli­vat tuo­neet loh­tua. Roh­kai­se­van eleen ei tar­vit­se ol­la hie­nois­sa sa­nois­sa.

It­se pu­huin ai­don kuu­le­mi­sen tär­key­des­tä. Mo­nes­ti kär­sin it­se­kin sii­tä, et­tä olen muka niin kii­rei­nen, et­ten eh­di kun­nol­la py­säh­tyä lä­him­mäi­sen koh­dal­le ja kiin­nos­tua ja­ka­maan hä­nen elä­män­sä ar­kea, huo­lia tai ilo­ja. Ajat­te­len, et­tä tämä yk­si­löl­li­syyt­tä sekä pär­jää­mis­tä ja sel­viy­ty­mis­tä ko­ros­ta­va ai­kam­me ai­heut­taa yk­si­näi­syyt­tä ja hen­kis­tä pa­hoin­voin­tia. Sik­si oli­si tär­ke­ää oi­ke­as­ti py­säh­tyä kans­saih­mi­sen rin­nal­le, ky­syä, kuul­la, ym­mär­tää ja myö­tä­e­lää.

Tuo kes­kus­te­luil­ta sai it­se­ni­kin tut­kai­le­maan, mis­tä minä, it­se­näis­tä ar­kea vuo­si­kym­me­niä elä­nyt ih­mi­nen olen löy­tä­nyt roh­kai­sun ja tuen läh­tei­tä. Olen­han jou­tu­nut te­ke­mään – vai sa­noi­sin­ko saa­nut teh­dä – it­se­näi­ses­ti mo­nia, mo­nia elä­mä­nar­kee­ni liit­ty­viä rat­kai­su­ja. Pää­tös­ten te­ke­mi­nen on ol­lut jos­kus help­poa, jos­kus taas olen tar­vin­nut su­vun ja ys­tä­vien apua rat­kai­su­je­ni tu­ek­si.

Työ­u­ra­ni tein elä­väis­ten murk­kui­käis­ten pa­ris­sa. Tai­sin minä jos­kus tus­kail­la­kin, mi­ten oh­ja­ta elä­män­sä mur­ros­vai­hees­sa ole­via, auk­to­ri­teet­tien ra­jo­ja ko­kei­le­via nuo­ria. Roh­kai­sua ja jak­sa­mis­ta am­men­sin koh­taa­mi­sis­ta, jois­sa sat­tu­mal­ta ta­pa­sin kou­lu­ni en­ti­siä op­pi­lai­ta. Oli ilo näh­dä, et­tä elä­mä oli kan­ta­nut, oli löy­ty­nyt oma paik­ka ja teh­tä­vä. Iloit­sin. Koin näin saa­nee­ni kas­va­tus­teh­tä­vää­ni roh­kai­sua ja tu­kea.

Olen iloin­nut laa­jas­ta ys­tä­vä­pii­ris­tä­ni. On ol­lut ri­kas­ta kur­kis­taa eri-ikäis­ten ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa elä­vien ys­tä­vie­ni ar­keen ja juh­laan. He ovat roh­kais­seet, kun olen sitä tar­vin­nut. Hei­dän kans­saan olen ja­ka­nut elä­mää­ni, niin ilo­ja kuin huo­li­a­kin. "Mi­kään ei ole sat­tu­maa, vaan Ju­ma­lan jo en­nal­ta kir­joit­ta­maa suun­ni­tel­maa. Tur­val­li­sia, Ju­ma­lan siu­naa­mia ja on­nel­li­sia päi­viä si­nul­le...", luin taan­noin rak­kaan ys­tä­vä­ni lä­het­tä­mää säh­kö­pos­ti­vies­tiä.

Täl­lai­set roh­kai­se­vat sa­nat aut­ta­vat jak­sa­maan ja luot­ta­maan sii­hen, et­tä elä­mä­ni ja tu­le­vat päi­vä­ni ovat Tai­vaan Isän tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä. En­nen kaik­kea tar­vit­sem­me roh­kai­sua tai­vas­tiel­lä. Tämä muut­tu­va ja uh­ka­ku­via täyn­nä ole­va ai­kam­me saa hel­pos­ti epäi­le­mään. ”Sen­täh­den neu­vo­kaat tei­tän­ne kes­ke­nän­ne ja ra­ken­ta­kaat toi­nen tois­tan­ne” (1. Tess. 5:11).