Olin vas­ti­kään hy­vän ys­tä­vä­ni syn­ty­mä­päi­vil­lä. Eräs on­nit­te­li­ja tie­dus­te­li kuu­si­kymp­pi­sel­tä päi­vän­san­ka­ril­ta, oli­ko hän al­ka­nut jo muis­tel­la. Muis­tel­mien kir­joit­ta­mi­nen kuu­luu kuu­lem­ma ky­sei­seen ikä­vai­hee­seen. Sik­si­pä on­nit­te­li­ja an­toi lah­jak­si muis­ti­kir­jan, jo­hon hän ke­hot­ti juh­li­jaa kir­joit­ta­maan elä­män­ko­ke­muk­si­aan.

Kun elä­mä­ni ruuh­ka­vuo­det ovat ta­ka­na­päin, aja­tuk­se­ni pa­lau­tu­vat usein men­nee­seen. Ajan ku­lu­mis­ta ih­met­te­len. Vas­ta­han mi­nä­kin olin lap­si, kou­lui­käi­nen ja nuo­ri vail­la suu­rem­paa huol­ta huo­mi­ses­ta. Sit­ten siir­ryin opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le ja val­mis­tu­mi­sen jäl­keen työ­e­lä­mään. Ja yh­täk­kiä työ­kii­reet oli­vat ohi. Nyt ky­syn, mi­ten on mah­dol­lis­ta tämä vuo­si­kym­men­ten no­pea ku­lu­mi­nen. Koen, et­tä men­nyt on yk­si, vie­lä vä­hän se­ka­va vyyh­ti aja­tuk­sis­sa­ni. Mie­lee­ni pa­lau­tuu eri yh­teyk­sis­sä ta­pah­tu­mia, ih­mi­siä, tun­nel­mia ja ko­ke­muk­sia siel­tä tääl­tä.

Ei lie­ne ih­me, et­tä ih­mi­set hah­mot­ta­vat ja sel­keyt­tä­vät elet­tyä elä­mää muis­te­lu­ta­ri­noi­den kaut­ta. Mo­net tun­ne­tut hen­ki­löt, ko­vis­sa­kin jul­ki­suu­den pai­neis­sa elä­neet ih­mi­set ovat elä­mä­ker­ta­kir­jois­saan avan­neet men­nei­syyt­tään ja toi­min­tan­sa taus­to­ja. Moni kir­joit­ta­ja on ko­ke­nut kir­joit­ta­misp­ro­ses­sin myös te­ra­peut­ti­sek­si ja elä­mää eheyt­tä­väk­si. Olen kuul­lut mo­nil­ta, et­tä päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mi­nen on hyvä, jopa hel­pot­ta­va ja sel­keyt­tä­vä tapa kä­si­tel­lä omia ko­ke­muk­sia, ih­mis­suh­tei­ta ja tun­tei­ta.

It­se en ole kir­joit­ta­nut kos­kaan päi­vä­kir­jaa. Kun jäin eläk­keel­le, va­kaa tar­koi­tuk­se­ni oli kir­joi­tel­la tun­nel­mia, ko­ke­muk­sia ja tun­te­muk­sia uu­des­sa elä­män­vai­hees­sa. Kir­joit­te­lu jäi kyl­lä­kin muu­ta­maan päi­vään. Eli do­ku­ment­te­ja elä­män­ko­ke­muk­sis­ta­ni ei ole. Osa niis­tä on pää­ni muis­ti­lo­ke­rois­sa, osa pa­lau­tuu mie­leen va­lo­ku­vis­ta tai elä­mää­ni liit­ty­nei­den ih­mis­ten koh­taa­mi­sis­sa.

Kes­ki­kou­lu­vuo­sie­ni muis­tot pa­la­si­vat mie­lee­ni ke­sän luok­ka­ko­kouk­ses­sa, jos­sa me 46 vuot­ta sit­ten kes­ki­kou­lus­ta pääs­seet koh­ta­sim­me. Kou­lu­ko­ke­mus­tem­me muis­te­lut vir­kis­ti­vät, ja ker­ro­tut elä­män­ta­ri­nat avar­si­vat. Niin eri­lai­set oli­vat vai­heem­me ja pol­kum­me ol­leet, oli ki­vik­koa, ta­sais­ta ja myö­täis­tä. Mut­ta hy­vin me olim­me kaik­ki sel­viy­ty­neet elä­mäs­säm­me.

Pari viik­koa sit­ten nel­jä ”ty­tön­hu­pak­koa”, minä mu­kaan lu­kien, is­tui il­taa jo­ka­ke­säi­ses­sä ta­paa­mi­ses­sa. Hit­sau­duim­me yh­teen nuo­ruus­vuo­si­na. Vaik­ka per­he­ti­lan­teem­me on ol­lut eri­lai­nen, ys­tä­vyy­tem­me ja kans­sa­käy­mi­sem­me on jat­ku­nut. Nyt­kin ker­ta­sim­me yh­des­sä ko­et­tua, ja­oim­me ilo­jam­me ja huo­li­am­me. Täl­lai­set ta­paa­mi­set vir­kis­tä­vät ja kat­kai­se­vat ar­ke­am­me.

Olen iloin­nut näis­tä ja lu­kui­sis­ta muis­ta tä­män ke­sän koh­taa­mi­sis­ta ja ih­mi­sis­tä, joi­den kans­sa olen voi­nut ja­kaa elet­tyä elä­mää. Koen, et­tä useim­mi­ten ai­ka on kul­lan­nut muis­to­ja ja ko­ke­muk­sia. Hyvä niin, sil­lä mu­ka­vat muis­tot kan­ta­vat. Mut­ta myös elä­män­vai­keuk­sia ja niis­tä sel­viy­ty­mis­tä kan­nat­taa ja­kaa.

”Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sa­noo Her­ra. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” (Jer. 29:11). Koen, et­tä on tur­val­lis­ta kat­soa myös eteen­päin ja luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Sa­mal­la olen kii­tol­li­nen men­neis­tä päi­vis­tä­ni ja elä­män­vai­heis­ta­ni. Niis­sä­kin näen Ju­ma­lan kä­den­jäl­jen.