Matias Lahti
Yli kaksikymmentä vuotta sitten Sibelius-viulukilpailujen tuore voittaja vieraili asuinpaikkani kaupunginorkesterin solistina. Suhteeni konserttikulttuuriin oli ristiriitainen. Olin itse aktiivinen musiikin harrastaja, opiskelija ja esittäjä, mutta uskovaiset paljolti vierastivat konsertteja. Pohdin, menenkö konserttiin vai en. Lopulta en mennyt.
Tuntemani kaupunginorkesterin muusikon piti antaa minulle jotakin – ehkä soitin kokeiltavaksi tai jokin muu tavara. Sovin tapaamisen hänen kanssaan musiikkikeskukselle juuri ennen konserttia. Odottelin muusikkoa tulevaksi, ja konserttiyleisö virtasi ohitseni. Heidän joukossaan oli eräs uskovainen, joka kysäisi, olenko tulossa konserttiin. Pudistin päätäni, hän katsoi minua kysyvästi, ja jatkoi matkaa.
Jos tuosta hetkestä olisi kuva, luulen, että ilmeeni olisi vihainen, pettynyt ja syyttävä. Miksi tuo hyväkäs oli menossa konserttiin? Kaikenlaisia uskovaisia!
Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, mistä tilanteessa oli pohjimmiltaan kysymys. En pystynyt sallimaan itselleni konserttiin menemistä. Niinpä olin sitä mieltä, ettei tuon toisenkaan olisi pitänyt osallistua. Oma kipuiluni ja ahdistukseni kääntyi suoranaiseksi aggressioksi toista uskovaista koskaan.
Suhtautumistapani oli inhimillisesti ymmärrettävä, mutta valitettavasti Jumalan sanan ja elävästä uskosta avautuvan näköalan vastainen. Tajunnastani puuttui ymmärrys Paavalin sanoista: ”Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.” (Room. 14:4.)
Olisiko minun kannattanut mennä konserttiin? Uskoakseni ei, koska en olisi pystynyt tekemään sitä vapain mielin. Puhuttaessa synnistä kyse ei aina ole siitä, onko jokin asia itsessään oikein tai väärin vaan siitä, minkälaisen merkityksen sille annamme ja millä mielin teemme sen, mitä teemme. Lutherin sanoin: ”ei ole oikein eikä hyödyllistä tehdä omaatuntoaan vastaan”. Saman asian tekeminen tai jopa tekemättä jättäminen saattaa olla oikein tai väärin. Sydämen tila ratkaisee.
Roomalaiskirjeen 14. luku loppuu näin: ”Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella. Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:22–23.)
Lähtiessäni musiikkikeskukselta kuvittelin, että meistä kahdesta minä poistuin paikalta parempana uskovaisena. Uskonelämäni typistyi tekemisiksi ja tekemättä jättämisiksi, mikä on surullista. Ehkä sitäkin surullisempaa on, että omassa uskossa valvominen vaihtui toisen ihmisen tekemisten vatvomiseen. Tuossa hetkessä olin kaukana elävään uskoon kuuluvasta vapaudesta. Onneksi sekin puoli on saanut vähitellen vuosien mittaan avautua.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys