Matias Lahti
Olin vaimoni kanssa mökkiviikonloppua viettämässä. Tykkään lueskella monenlaisia kirjoja, ja mökin kirjahyllystä käteen osui Aimo Pitkäkankaan kirja Peukalovoileipä. Kirja on Kärsämäellä asuneen, jo vuosia sitten edesmenneen maanviljelijän muistelmateos. Muistan Aimon lapsuudesta, ja kirjassa vilahtivat niin pappani kuin isäni.
Kirjan avaamasta ikkunasta katselin vuosikymmenien takaista nostalgista maisemaa Kärsämäen Hautajoenkylältä. Ikkunasta näkyi hetken maailma, joka tuntuu kadonneen iäksi. Tekninen ja yhteiskunnallinen kehitys on hävittänyt sen luontais- ja omavaraistalouden, johon kirjailijan muisti vielä ulottui. Poissa ovat tiiviit, toistensa tuen ja avun varassa elävät kyläyhteisöt ja symbioottinen suhde luomakuntaan.
Nostalgia-sanan taustalla ovat latinan kielen kotiinpaluuta ja tuskaisuutta merkitsevät sanat. Kun olemme nostalgisia, kaipaamme katkeransuloisesti ”kotiin”. Nostalgiaan kuuluu, että sen kohdetta ei enää ole olemassa: kaipauksemme kohde on ulottumattomissa ja elää enää vain meidän sisällämme. Nostalgia on kaunista mielen kipua ja sellaisenaan elämää rikastuttava tunne.
Nostalgiassa on sudenkuoppansa. Näemme mielissämme pirtin pyhäaamun rauhan, mutta emme sitä edeltänyttä kuuden päivän hellittämätöntä raadantaa. Kantovesi voi olla meille virkistävää eksotiikkaa, kunhan sitä ei tarvitse kantaa kylmissään avannosta päivästä toiseen. Todellisessa kurjuudessa ei puolestaan ole mitään ihannoitavaa.
Elämme olosuhteissa, joita kohti aiemmat sukupolvet ponnistelivat. Absoluuttinen kurjuus eli nälkä, kylmä ja hallitsematon kipu ovat Suomessa suurelta osin historiaa. Kaikella tällä on kuitenkin ollut hinta, jota ei ehkä ole osattu odottaa. Kiire ja vaikeasti määriteltävissä oleva henkinen painolasti leimaavat elämäämme.
Oliko ennen paremmin? Ainakin lähiyhteisö tarjosi selkeämmän ja konkreettisemman kiinnekohdan ja taustatuen elämälle. Kääntöpuolena saattoi olla yksilöllisten tarpeiden ja itseilmaisun hukkuminen ympäröivän yhteisön vaatimuksiin ja kontrolliin. Elämän fyysinen kuorma on keventynyt, mutta sen sivutuotteena osaksemme vaikuttaa tulleen sellaista mielen murhetta, jota esi-isämme eivät luultavasti murheeksi tunnistaisikaan. Meille se on kuitenkin uuvuttavaa todellisuutta.
Musiikkitermein ilmaistuna ennen soitettiin orkesterissa tai laulettiin kuorossa, mutta nyt jokainen meistä on oman elämänsä solisti. Molemmissa vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa, mutta pelkkien solistien varaan on mahdotonta rakentaa kestäviä yhteisöjä. Pelkäänkin, että laulujen lunnaat tulevat olemaan kalliit.
Saarnaajan kirjassa sanotaan: ”Älä kysele, miksi asiat ennen olivat paremmin kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy” (Saarn. 7:10). Sananlaskun ytimessä on ajatus koko kysymyksenasettelun hedelmättömyydestä. Elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja meidät on kutsuttu elämään sitä parhaan ymmärryksemme ja taitomme mukaan. Istutetaan siis edelleen omenapuita. Niin tehtiin ennenkin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys