Tuula Stång
Tuula Stång
Suomi on täynnä kauniita kirkkorakennuksia ikivanhoista moderneihin luomuksiin. Kuitenkin on yhä vähemmän ihmisiä, jotka tavallisina pyhäpäivinä löytävät tiensä kirkkoon. Suuntaus noudattaa tutkimustuloksia, joiden mukaan vuosi vuodelta pienenevä joukko kokee kristinuskon itselleen merkityksellisenä.
Muistan ajan, jolloin kristillisyydessä puhuttiin joskus jopa hieman varoittavasti kirkossa käymisestä. Mielenkiintoisessa kirjassa Herran työmiehiä kuvataan kuitenkin Toivo Leppäsen suhdetta kirkkoon: ”Toivo näki myönteisenä kansankirkon tuomat mahdollisuudet evankeliumin työlle. Kirkko oli hänelle rakas, olihan se vuosisatojen ajan ollut kasvattaja ja opettaja sekä sakramenttien ylläpitäjä ja hoitaja.”
Kirkkoon saapumisen päätarkoitus nousee itse jumalanpalveluksesta. Siinä me palvelemme Jumalaa, mutta ennen kaikkea Jumala palvelee meitä.
Kerran eräs kirkon työntekijä käytti rauhanyhdistyksellä rakentavan puheenvuoron. Hän painotti jumalanpalveluksen kokonaisuutta ja sanoi, että saarna on jumalanpalveluksessa vain yksi osa, vaikkakin tärkeä. Raamatun tekstit, virret, rukoukset, uskontunnustus, puhumattakaan ehtoollisen sakramentista, ovat jumalanpalveluksen tärkeitä elementtejä. Olemmeko vieraantumassa tästä luterilaisesta, pelastushistoriamme kulkua noudattavasta, vuosisataisesta ja mittaamattoman arvokkaasta perinnöstä?
Viime vuoden Päivämiehessä numero 48 oli ilahduttava uutinen ”Avoin kutsu Jumalan valtakuntaan”. Jutussa kerrottiin Toholammin ja Lestijärven kirkoissa pidetyistä pyhäkoulusta ja seuroista. Kirkkorakennus oli koettu hyväksi paikaksi järjestää näitä tapahtumia. Uutinen päättyi sanoihin ”Kaikenikäiset ovat voineet tulla vapaasti rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin.”
Koululuokkien kanssa teimme silloisen opetussuunnitelman mukaisia opastettuja vierailuja molempiin kansankirkkoihimme. Ei haittaisi, vaikka me aikuisetkin rauhanyhdistyksen eri toimintaryhmissä tekisimme tuollaisia käyntejä. Jumalanpalvelus rakentuu myös aistihavaintojen maailmasta. Tieto eri elementtien osuudesta syventää kokemaamme.
Tämä poikkeusaika näyttää kalpean aavistuksen siitä, millaista olisi, jos kansankirkon toiminta hiipuisi keskellämme. Kirkko tarvitsee läsnäoloamme ja rukouksiamme, ja me tarvitsemme kirkkoa. Sen olemassaolo ei saisi koskaan latistua mielessämme itsestäänselvyydeksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys