Sii­tä on yli kak­si vuot­ta, kun kir­joi­tin en­sim­mäi­sen teks­ti­ni Päi­vä­mie­hen blo­giin. Nyt kir­joi­tan vii­mei­se­ni blo­gis­ti­na.

Ai­ka on men­nyt no­pe­as­ti. Mon­ta teks­tiä syn­tyi, mon­ta jäi syn­ty­mät­tä. Jot­kin asi­at ovat men­neet suun­ni­tel­lus­ti. Elä­mä on kui­ten­kin osoit­ta­nut ar­voi­tuk­sel­li­suu­ten­sa ja ar­vaa­mat­to­muu­ten­sa.

Ku­lu­nut ai­ka on ol­lut mo­nin ta­voin pal­kit­se­vaa. Kii­tos teil­le kai­kil­le, jot­ka olet­te teks­te­jä­ni lu­ke­neet ja vai­vau­tu­neet lä­het­tä­mään pa­lau­tet­ta. On ol­lut joka ker­ta ih­meel­lis­tä, kun tun­te­mat­to­mat ih­mi­set ovat näh­neet vai­vaa ja lä­hes­ty­neet. Mo­nia mie­len­kiin­toi­sia kes­kus­te­lui­ta on käy­ty. Yh­den uu­den ys­tä­vän­kin olen saa­nut pa­laut­tei­den avul­la. Pal­kit­se­vaa on ol­lut myös kir­joit­ta­mi­nen. Teks­tin val­mis­tu­mi­nen on tun­tu­nut ai­na yh­tä hie­nol­ta.

Toi­saal­ta kir­joit­ta­mi­nen on eri­kois­ta puu­haa. Jos­kus ai­he on val­mii­na ja teks­ti tu­lee kuin it­ses­tään. Toi­si­naan tuot­ta­mi­nen tök­kii. Aja­tuk­set ovat sol­mus­sa. Voi ol­la, et­tä jo­kin ai­he on kiin­nos­ta­va ja sii­tä ha­lu­ai­si jo­tain sa­noa, mut­ta ei sit­ten­kään tie­dä, mitä. Pal­jon on myös kiin­ni sii­tä, mil­lais­ta elä­mä on kir­joit­ta­mis­het­kel­lä.

Al­ku­ai­koi­na ai­kaa kir­joit­ta­mi­seen oli enem­män. Vii­meis­te­lin opin­to­ja­ni yli­o­pis­tol­la. Kir­joi­tin muu­ten­kin pal­jon, ja tein teks­te­jä sii­nä si­vus­sa. Sit­tem­min työ­e­lä­mä on ol­lut pal­jon uu­vut­ta­vam­paa. Koen, et­tä teks­te­jä ei voi vain run­ta­ta – el­lei sitä sit­ten tee työk­seen. Luo­misp­ro­ses­si vaa­tii ai­kaa, ole­mis­ta, jopa tyl­syyt­tä. Sil­loin aja­tuk­set kyp­sy­vät. Vä­ki­sin kir­joit­ta­mi­nen juu­ri Päi­vä­mie­hen blo­giin ei ole tun­tu­nut hy­väl­tä.

Toi­se­na blog­ga­ri­vuo­te­na kir­joit­ta­mi­ses­ta ei tul­lut oi­kein mi­tään. Ha­lu­ja oli pal­jon, ai­kaa ja jak­sa­mis­ta vä­hän. Vuo­si oli hy­vin ras­kas. Vii­me hel­mi­kuun alus­sa elä­mäm­me muut­tui saa­tu­am­me tie­tää ke­säl­lä syn­ty­vän lap­sem­me kas­vai­mes­ta. Sit­tem­min kaik­ki elä­mi­sen vä­rit ja sä­vyt on ko­et­tu. Sai­raa­lat Ou­lus­sa ja Hel­sin­gis­sä ovat tul­leet tu­tuik­si. Mon­ta ker­taa oli tun­ne, et­tä pai­noim­me eteen­päin kuin put­kes­sa, pää ku­ma­ras­sa ja es­tei­tä tiel­tä rai­va­ten.

Edel­li­ses­sä teks­tis­sä­ni kir­joi­tin leik­kauk­ses­ta, jota odot­te­lim­me. Se to­teu­tet­tiin syys­lo­ma­vii­kol­la Hel­sin­gis­sä. Ris­kit oli­vat niin isot, et­tä nii­tä ei us­kal­ta­nut juu­ri ää­neen mai­ni­ta. Ope­raa­tio on­nis­tui kui­ten­kin yli odo­tus­ten, ja kas­vain saa­tiin nä­ky­vil­tä osin pois­tet­tua lä­hes täy­sin. Lop­pu­syk­sy ku­lui ta­sai­ses­ti ko­din ja sai­raa­lan vä­lil­lä. Tä­hyi­lim­me koh­ti vuo­den lop­pua.

Lo­pul­ta koit­ti tuo ai­na odo­tet­tu, mut­ta täl­lä ker­taa ai­van eri­tyi­sen har­taas­ti kai­vat­tu jou­lu. Sel­vi­sim­me! Yh­täk­kiä oli ai­kaa hen­gäh­tää. Oli vain yk­si lah­ja­toi­ve: Sai­sim­me­pa ol­la yh­des­sä ko­to­na! Ja me saim­me. Rau­has­sa, kii­reet­tä, pie­ni­muo­toi­seen tyl­sis­ty­mi­seen saak­ka. En­si ker­taa sit­ten tou­ko­kuun em­me ole käy­neet sai­raa­las­sa mo­neen viik­koon. Kuin­ka ih­meel­li­ses­tä se voi­kaan tun­tua!

Nyt on ol­lut ai­kaa miet­tiä rau­has­sa, set­viä aja­tuk­si­aan. Kaik­kien vas­toin­käy­mis­ten jäl­keen on voi­nut tun­tea kii­tol­li­suut­ta. On us­ko­ma­ton­ta, et­tä tyt­tä­rem­me on sel­vin­nyt kai­kis­ta leik­kauk­sis­ta. Nyt meil­lä on ilo­nam­me jo hie­man yli puo­li­vuo­ti­as, au­rin­koi­nen ja iloi­nen nei­ti. Va­sen­ta jal­kaa ei ole ja oi­kea ei toi­mi, mut­ta elä­mi­sen iloa se ei ole ra­joit­ta­nut. Saam­me joka päi­vä ih­me­tel­lä sitä, mi­ten iha­na ja ih­meel­li­nen tyt­tö meil­le on an­net­tu. Ru­kouk­sem­me kuul­tiin. Meil­le an­net­tiin voi­mia jak­saa. Lap­sem­me sel­vi­si.

Nyt on al­ka­nut uu­si vuo­si. Ku­kaan ei tie­dä, mitä se pi­tää si­säl­lään it­se kul­le­kin. On kui­ten­kin hyvä suh­tau­tua tu­le­vaan tur­val­li­sin ja luot­ta­vai­sin mie­lin. Siu­nat­tua uut­ta vuot­ta kai­kil­le!