Mar­ja-Tert­tu Ko­mu­lai­nen

Näin vuo­den alus­sa mie­lee­ni tu­lee kaik­ki­val­ti­aan Luo­jam­me hy­vyys ja vii­saus. Hän on an­ta­nut meil­le elä­män ja asu­mi­sem­me ra­jat. Hän tie­tää syn­nyin­paik­kam­me ja olo­suh­teem­me, ja muis­taa tar­koin, mi­hin su­kuun syn­nyim­me ja mil­loin.

Raa­mat­tu ker­too, et­tä Ju­ma­la on luo­nut kai­ken ai­ka­naan. Oman syn­ty­mä­ko­ti­ni pi­hal­ta avau­tui kau­nis, suo­ma­lai­nen mai­se­ma. Oli pel­toa ja met­sää, mut­ta ei ve­sis­töä. Ku­vit­te­lin jär­veä sau­nan luok­se tai kau­em­mak­si­kin – nä­kö­e­täi­syy­del­le ai­na­kin. Haa­ve ui­ma­pai­kas­ta to­teu­tui kyl­lä myö­hem­min run­sain mää­rin.

Luo­jam­me on an­ta­nut ih­mi­sel­le kuo­le­mat­to­man sie­lun ja kai­puun yh­tey­teen­sä. Ju­ma­la tie­tää elä­mäm­me ku­lun ja päi­viem­me mää­rän. Ra­kas­ta­val­la sy­dä­mel­lä hän val­voo elä­määm­me ja rak­kait­tem­me elä­mää.

Kun mie­tin elä­män ih­meel­li­syyk­siä, ar­voi­tuk­sek­si jää, mik­si toi­siin su­kui­hin syn­tyy enem­män jä­se­niä, toi­siin vä­hem­män. Tai mik­si jol­le­kin pa­ris­kun­nal­le ei suo­da pie­no­kais­ta, vaik­ka he rak­kau­del­la ot­tai­si­vat hä­net vas­taan.

Vai­kein­ta on aja­tel­la las­ten osaa ko­deis­sa, jois­sa lap­set ei­vät saa tar­peel­lis­ta huo­len­pi­toa. Hei­dän­kin elä­mäs­sään voi kui­ten­kin ta­pah­tua suu­ria asi­oi­ta. Luo­jam­me käsi ei ole lii­an ly­hyt aut­ta­maan.

Kuu­lum­me puo­li­so­ni kans­sa Sii­o­nim­me vart­tu­nei­siin. On mu­ka­vaa, kun ys­tä­vät ja lä­hei­set muis­ta­vat mei­tä. Ja tun­tui­pa iha­nal­ta, kun tut­tu per­hee­näi­ti soit­ti jou­lun al­la ovi­kel­loa ja toi meil­le ko­ti­sii­o­nin ter­veh­dyk­se­nä lah­ja­kas­sin, jos­sa oli suu­ren­moi­nen si­säl­tö!

Kun lap­sem­me oli­vat pie­niä, erään lä­hel­lä asu­van per­heen mum­mo ot­ti ta­vak­seen soit­taa mi­nul­le ja muis­tut­taa tär­ke­äs­tä asi­as­ta: "Kuu­le, il­lal­la on taas ra­ti­os­sa se runo-oh­jel­ma!"

Rak­kaus on kek­se­li­äs.