Marja-Terttu Komulainen
Kun mietin valokuvien merkitystä lapsuudenkodissani, muistan, että ne kuuluivat luonnollisena osana arkeen. Nykyaikaan verrattuna sukujen asuinpaikat olivat kiinteämmät. Kun toisistaan kauempana asuvat sukulaiset tulivat koolle, eräs tärkeimmistä puheenaiheista olivat vanhat valokuvat.
Kerrotaan, että kun sota-aikana käsky lähteä evakkoon saavutti rajan lähellä asuvat ihmiset, moni ehti kaapata mukaan vain tärkeimpiä esineitä, kuten suvun valokuva-albumin. Rauhan aikana taas saattoi tulipalo tuhota perheen kodin, jolloin valokuvien menettämistä pidettiin erityisen suurena vahinkona.
Ollessani 1970-luvulla opiskeluuni kuuluvalla harjoittelujaksolla muistin, että lähellä olevalla paikkakunnalla asui sukulaisiamme isän puolelta. Tiesin, että paikka oli maalaistalo, mutta asukkaista olin nähnyt vain mummoni sisaren. Nuoren ihmisen mutkattomuudella katsoin luettelosta perheen numeron ja soitin.
Puhelimeen vastasi emäntä, joka oletti puhelun tulevan ihan muulta henkilöltä, ja puhutteli minua vähemmän ystävällisesti. Kun selvisi, että olenkin sukulaistyttö enkä muuan maatyömiehen tyttöystävä, sainkin lämpimän vastaanoton, jota kommellus vain piristi.
Mennessäni käymään sukulaisteni luona oli paikalla useampiakin suvun jäseniä. Katselimme yhdessä valokuvia, ja muistoksi sain isästäni sotilaspuvussa otetun nuoruudenkuvan.
Kun isäni sitten myöhemmin nukkui pois, häntä saattamaan tuli myös vierailulla tapaamiani sukulaisia. Muistotilaisuuden jälkeen isän serkukset viettivät hetken valokuva-albumien ympärillä. Päät yhdessä, vilkkaasti rupatellen he vaihtoivat ajatuksia ja merkkasivat vihreällä kuivamusteella tunnistamiaan henkilöitä. He tiesivät, keitä olivat 1920-luvulla otetun kuvan henkilöt ja minne tuokin vanhanaikaisen näköinen henkilöauto oli lähdössä.
Suvun vanhimmat jäsenet, samoin kuin vanhempamme ja isovanhempamme, ovat siirtyneet jo tästä ajasta pois. Kiitollisuudella ja siunaten tahdomme ajatella heitä. Mutta jotakin me tämän ajan ”varttuneet” voimme vielä tehdä – kerätä sukuun liittyviä, tärkeitä asioita muistiin.
Kun perheemme nuorimmainen lähti esikouluun, en jäänyt lepäämään laakereillani. Otin esille aiemmin hankkimani valokuva-albumit – yhden jokaista lastamme varten. Lajittelin kuvat vuosiluvun perusteella kasoihin. Koetin valita jokaiselle lapselle parhaimpia heihin liittyviä otoksia. Puolisoni olikin jo tehnyt oivaa pohjustustyötä merkitessään kuvien taakse, kuka tai keitä kuvassa on ja missä kuva on otettu ja milloin. Niinpä jokaiselle kotoa lähtevälle nuorelle on ollut mukaan annettavaksi kuvakokoelma, jossa asianomainen on päähenkilönä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys