Mat­kus­tin Hel­sin­gin kau­pun­ki­bus­sis­sa saa­des­sa­ni pu­he­lun, jos­sa mi­nua pyy­det­tiin Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­tik­si. Olin ol­lut tuon päi­vän kou­lu­tuk­ses­sa, jon­ka si­säl­tö­nä oli sa­nat­to­man vies­tin­nän mer­ki­tys va­ka­vas­ti trau­ma­ti­soi­tu­nei­den las­ten, nuor­ten ja ai­kuis­ten psy­ko­te­ra­pi­as­sa. Olin me­nos­sa poi­ka­ni per­hee­seen, jos­sa oli ko­et­tu en­sim­mäis­tä ker­taa syn­ty­män ih­me. Nuo­ret van­hem­mat hoi­ti­vat hel­läs­ti it­kuis­ta vau­vaa. Tuo­reet isä ja äi­ti ot­ti­vat hel­pot­tu­nei­na vas­taan käy­tän­nön vink­ke­jä, joi­ta mi­nul­le oli ker­ty­nyt ko­liik­ki­vau­vo­jen äi­ti­nä.

Tuo­hon päi­vään tii­vis­tyi sekä am­ma­til­li­nen nä­kö­a­la­paik­ka­ni psyyk­kis­ten sai­rauk­sien hoi­dos­sa et­tä vah­va osal­li­suu­te­ni per­hee­ni elä­mäs­sä vai­mo­na, äi­ti­nä, anop­pi­na ja iso­äi­ti­nä. Elä­män koko kir­jo oli ym­pä­ril­lä­ni.

Jäl­keen­päin mie­lee­ni nou­si ky­sy­mys, mi­hin tu­lin­kaan bus­si­mat­kal­la lu­pau­tu­neek­si. Teh­tä­vään, jos­sa elä­män eri vi­vah­teis­ta kir­joit­ta­mal­la toi­voi­sin voi­va­ni pal­vel­la eri­lai­sis­sa elä­män­vai­heis­sa ja -ti­lan­teis­sa ole­via lu­ki­joi­ta. Olen elä­mäs­sä­ni ko­ke­nut vah­vaa joh­da­tus­ta. Jos­kus olen ih­me­tel­lyt, mikä tar­koi­tus mil­lä­kin vai­heel­la on ol­lut.

Olen saa­nut ko­kea, mil­lais­ta on ol­la suu­ren per­heen äi­ti­nä. Muis­to­na, joka ei unoh­du, on het­ki, jol­loin lap­sen me­net­tä­mi­nen on ol­lut as­kel­ta­kin lä­hem­pä­nä. Pääl­lim­mäi­se­nä aja­tuk­se­na­ni on, mi­ten pal­jon olen­kaan saa­nut per­heen ja las­ten kaut­ta.

Psy­ko­te­ra­peut­ti­na ja per­he­te­ra­peut­ti­na mi­nua on joh­da­tet­tu ih­mi­se­lä­män ki­peim­pien asi­oi­den ää­rel­le. Tie­dän, et­tä sy­viin ja pi­mei­siin ve­siin pai­nu­neen mie­len on mah­dol­lis­ta nous­ta ve­den pin­nal­le koh­ti va­loa ja ta­sa­pai­noa. Tie­dän, et­tä puo­li­soi­den vä­lil­le voi pa­la­ta rau­ha syyt­te­lyn vaih­tu­es­sa rak­kau­den kie­lek­si. Näen, mi­ten en­si­ar­voi­sen tär­ke­ää on suo­jel­la lap­suut­ta. Työ­noh­jaa­ja­na ja psy­ko­te­ra­pi­a­kou­lut­ta­ja­na saan aut­taa toi­sia am­mat­ti­lai­sia aut­ta­maan en­tis­tä pa­rem­min. Työs­sä­ni olen pien­ten ja suur­ten ih­mei­den ää­rel­lä. Elä­män va­lot ja var­jot ovat läs­nä.

Näis­tä tee­mois­ta tu­len am­men­ta­maan kir­joi­tus­te­ni ai­hei­ta. Lu­pau­duin blo­gis­tik­si ru­kouk­sen mie­lel­lä. Toi­von voi­va­ni vä­lit­tää lu­ki­joil­le­ni myön­tei­siä lu­ku­ko­ke­muk­sia - niin iloi­sia kuin vai­ke­am­pi­a­kin tee­mo­ja kä­si­tel­len. Ja en­nen kaik­kea roh­kais­ta us­ko­maan hy­vään Ju­ma­laan. Kai­kis­sa vai­heis­sa.