Pie­ni lap­sen­lap­se­ni lau­loi hel­lyt­tä­väs­ti ke­tun­po­jas­ta, joka et­sii ys­tä­vää: "Kuka tas­suun tart­tui­si, kump­pa­nik­si jää." Jo pie­ni­kin lap­si kai­paa leik­ki­ka­ve­rei­ta. Ai­na asi­at ei­vät kui­ten­kaan mene niin kau­niis­ti kuin toi­voi­si.

Olin huh­ti­kuus­sa Jäm­sän opis­tol­la opet­ta­ja­na ja it­se­kin op­pi­mas­sa kurs­sil­la, jol­le oli ko­koon­tu­nut kou­lu­kiu­saa­mis­ta elä­mäs­sään koh­dan­nei­ta ja hei­dän lä­hei­si­ään. Kurs­si­pa­laut­teet tii­vis­ti­vät vii­kon­lo­pun tun­nel­mia: ”Oli iha­naa tul­la koh­da­tuk­si ver­tai­se­na ja oma­na it­se­nä”, ”Yk­sin ei kan­na­ta jää­dä asi­oi­den kans­sa pai­ni­maan” ja ”Luot­ta­mus Ju­ma­laan kul­ki kes­kus­te­lu­jen rin­nal­la”. Sain myös yh­tey­de­not­to­ja, jois­sa näh­tiin tär­ke­ä­nä, et­tä kiu­saa­mi­ses­ta ja muis­ta­kin vai­keis­ta ko­ke­muk­sis­ta on mah­dol­li­suus pu­hua ja saa­da it­sel­leen ver­tais­tu­kea.

Olen työs­sä­ni kuul­lut lii­an mon­ta ta­ri­naa kou­lu­kiu­saa­mi­ses­ta. Olen näh­nyt lii­an mo­nes­ti, mi­ten kiu­saa­mi­sel­la on ol­lut kau­as­kan­toi­set vai­ku­tuk­set myö­hem­pään­kin elä­mään. Jo­kai­nen ker­to­mus on ol­lut kos­ket­ta­va. Jou­kon ul­ko­puo­lel­le jou­tu­mi­nen, pilk­ka­sa­nat, pe­rät­tö­mät juo­rut, net­ti­kiu­saa­mi­nen, tö­ni­mi­set ja lyön­nit haa­voit­ta­vat sy­väs­ti it­se­tun­toa. "Sitä vaan ajat­te­li, et­tä mi­nus­sa täy­tyy ol­la jo­tain vi­kaa", to­te­si eräs hen­ki­lö ja ku­va­si näin mo­nen koh­taa­ma­ni kou­lu­kiu­sa­tun ko­ke­mus­ta.

Kyn­nys ker­toa ko­e­tus­ta kiu­saa­mi­ses­ta on yleen­sä kor­kea. Kun lap­si roh­kais­tuu täs­tä pu­hu­maan, on ai­kui­sen suh­tau­tu­mi­sel­la ja vas­tuu­no­tol­la suu­ri mer­ki­tys. "älä vä­li­tä" -vas­taus voi sul­kea suun pit­käk­si ajak­si ja kiu­saa­mi­nen mah­dol­li­ses­ti jat­kuu ja pa­hen­tuu. "Hyvä, et­tä ker­roit" -kom­ment­ti an­taa vies­tin, et­tä las­ta ei jä­te­tä yk­sin sel­viy­ty­mään.

Mei­dän jo­kai­sen on hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, mi­ten it­se toi­mii näh­des­sään ti­lan­teen, jos­sa on merk­ke­jä toi­sen tie­toi­ses­ta sa­tut­ta­mi­ses­ta tai jou­kos­ta pois­sul­ke­mi­ses­ta. Ka­ve­rit­kin voi­vat toi­mia ti­lan­teen rat­kai­si­joi­na aset­tu­mal­la kiu­sa­tun rin­nal­le. Näin kiu­saa­ja saa ter­veel­li­sen pa­laut­teen: ”Tuo­ta em­me hy­väk­sy.”

Las­ten kans­sa on tär­ke­ää pu­hua, et­tä ke­tään ei saa jät­tää yk­sin. Jo­kai­nen on ai­nut­laa­tui­nen ja ar­vo­kas, vaik­ka erot­tui­si­kin jou­kos­ta syys­tä tai toi­ses­ta. Pie­ni­kin kou­lu­lai­nen voi kou­lu­re­pun li­säk­si kan­taa nä­ky­mä­tön­tä huol­ten taak­kaa. Sil­loin "Tuut­ko mu­kaan?" -ky­sy­myk­sel­lä toi­nen lap­si voi saa­da ih­mei­tä ai­kaan.

Kiu­saa­jan koh­taa­mi­nen on myös tär­ke­ää. Taan­noin eräs nuo­ri nos­ti höl­mis­ty­nee­nä kat­seen­sa pi­pon­sa al­ta ja to­te­si: "Niin­kö? Ihan­ko tot­ta? En ol­lut aja­tel­lut­kaan." Au­toin hän­tä hok­saa­maan, et­tä pik­ku­si­sa­ruk­set pel­kää­vät hä­nen käy­tös­tään. Mie­tim­me, mil­tä hä­nen ivaa­mas­taan luok­ka­to­ve­ris­ta mah­taa tun­tua. En­tä­pä jos hän on ai­kui­se­na ha­ke­mas­sa unel­moi­maan­sa työ­paik­kaa ja työ­hö­not­ta­ja­na on­kin hä­nen ivaa­man­sa luok­ka­ka­ve­ri? Ke­nen nilk­kaan kiu­saa­mi­nen lo­pul­ta kop­sah­taa­kaan? Tä­män nuo­ru­kai­sen yli­mie­li­sen kuo­ren al­ta on­nek­si löy­tyi yh­teys omaan pa­haan oloon ja ti­laa ka­tu­muk­sel­le.

Tie­dän, et­tä vai­keim­mis­ta­kin ko­ke­muk­sis­ta on mah­dol­lis­ta sel­viy­tyä. Mai­nit­se­ma­ni kurs­si­vii­kon­lop­pu vah­vis­ti myös tätä aja­tus­ta. On tär­ke­ää, et­tä voim­me pu­hua ja yh­des­sä ha­kea rat­kai­su­ja vai­kei­den asi­oi­den kä­sit­te­lyyn. Mil­lai­nen on hyvä ys­tä­vä? Tämä on tär­keä kes­kus­te­lu­nai­he ai­na.