Kat­son äi­ti­ni ho­pei­sia hiuk­sia ja sil­mis­sä ole­vaa häm­men­nys­tä.

– Kun minä vaan en muis­ta.

Tun­net­ta, jota ai­em­min kai­ken niin kirk­kaas­ti muis­ta­neen äi­ti­ni sa­nat saa­vat ai­kaan, on vai­kea ku­va­ta. Sii­nä on se­koi­tus su­rua, häm­men­nys­tä ja lo­pul­ta ää­re­tön­tä hel­lyyt­tä.

– Ei se mi­tään. Minä otan sel­vää.

Yk­si päi­vä voi muut­taa pal­jon. Olin tul­lut juu­ri su­vi­seu­roi­hin saa­des­sa­ni tie­don, et­tä äi­ti­ni oli jou­tu­nut sai­raa­laan. Täs­tä al­koi mat­ka huo­len ja toi­von vaih­te­le­viin tun­nel­miin. Al­koi mat­ka uu­teen teh­tä­vää­ni äi­ti­ni edun­val­vo­ja­na. Teh­tä­vään, jo­hon äi­ti­ni oli mi­nut jo vuo­sia ai­em­min "pa­han päi­vän va­ral­ta" val­tuut­ta­nut. Teh­tä­vään, joka ei ky­sy­nyt, so­pii­ko tämä ai­ka­tau­lui­hi­ni. So­pii, kos­ka asi­oil­la on tär­keys­jär­jes­tys. Ja kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa.

Teh­tä­vä, jo­hon si­säl­tyy sekä tyt­tä­ren et­tä edun­val­vo­jan roo­lit, on yh­dis­tel­mä vah­vo­ja tun­tei­ta ja käy­tän­nön asi­oi­den jär­jes­te­le­mis­tä. Nyt kat­son uu­del­la ta­val­la maa­il­maa, lä­hei­se­ni hei­ken­ty­neen toi­min­ta­ky­vyn nä­kö­kul­mas­ta. On asi­oi­ta­va vi­ras­tois­sa, pan­keis­sa, Ke­lal­la, maist­raa­tis­sa. Huo­maan ka­len­te­rii­ni tul­leen uu­den­lai­sia mer­kin­tö­jä äi­din lää­kä­rin ajois­ta, soit­to­a­jois­ta sekä pal­ve­lu­suun­ni­tel­ma pa­la­ve­reis­ta. On yh­teis­työ­tä ko­ti­pal­ve­lun kans­sa, jot­ta äi­dil­lä on tur­val­lis­ta ol­la ko­to­na. On yh­tey­den­pi­toa si­sa­rus­ten kans­sa, kuka voi mil­loin­kin aut­taa. Saa­ma­ni luot­ta­mus tun­tuu yh­tä ai­kaa rak­kaal­ta, ras­kaal­ta ja kui­ten­kin niin rik­kaal­ta. Elä­män op­pi­kou­lua tä­mä­kin.

– Mi­nul­la kävi vie­rai­ta. Toi­vat kah­vit ja is­tui­vat to­vin jut­te­le­mas­sa.

Ilo ys­tä­vien nä­ke­mi­ses­tä on kä­sin kos­ke­tel­ta­va. Iloi­nen ja kii­tol­li­nen olen mi­nä­kin. Vä­li­mat­kan ja mo­nien vas­tui­de­ni vuok­si en pää­se äi­din luok­se niin usein kuin ha­lu­ai­sin. Miel­tä­ni rau­hoit­taa tie­to, et­tä hän ei sit­ten­kään ole yk­sin. Ys­tä­vät ei­vät ole unoh­ta­neet. Tämä on rak­kaut­ta ja ar­jen di­a­ko­ni­aa par­haim­mil­laan.

Vii­vyn yön yli äi­din luo­na. Lai­tan ne­tis­tä kuu­lu­maan su­vi­seu­ra­saar­no­ja ja Sii­o­nin lau­lu­ja. Pu­hum­me men­neis­tä ajois­ta ja aa­vis­te­lem­me tu­le­vaa. Elä­män tii­ma­la­sis­sa ole­vien päi­vien mää­rää ei ku­kaan voi tie­tää etu­kä­teen. Täs­sä ja nyt jo­kai­nen het­ki tun­tuu tär­ke­äl­tä. Läh­ties­sä peit­te­len van­huk­sen nuk­ku­maan, ha­laam­me pit­kään ja hy­väs­te­lem­me tur­val­li­ses­ti toi­si­am­me siu­na­ten. Tär­kein asia ei ole unoh­tu­nut. Ul­ko-ovea sul­kies­sa­ni kuu­len äi­din vie­lä sa­no­van

– Jos­pa me vie­lä näh­dään.

Vai­vih­kaa pyyh­käi­sen sa­no­jen nos­tat­ta­man kyy­ne­leen sil­mä­kul­mas­ta­ni. Sama ru­kous mi­nul­la­kin.