Vas­taa­jaa­ni on jä­tet­ty ly­hyt vies­ti: "On­ko mah­dol­lis­ta saa­da pu­hua kans­sa­si?" Jos­tain syys­tä ajat­te­len, et­tä ky­sy­myk­ses­sä ei ole ta­va­no­mai­nen ajan­va­raus. Aa­vis­tan, et­tä soit­to­pyyn­töön vas­taa­mi­seen tar­vi­taan enem­män ai­kaa kuin mitä asi­a­kas­vas­taa­no­ton lo­mas­sa on mah­dol­lis­ta käyt­tää. Lä­he­tän siis vas­tauk­sen, jos­sa ker­ron, mil­loin mi­nua voi ta­voi­tel­la.

Käyn­nis­tän au­ton. Edes­sä on tun­nin ajo­mat­ka. Nyt on ai­kaa ol­la pu­he­li­mes­sa ja kuul­la, mil­lai­sel­la asi­al­la soit­ta­ja mi­nua ha­lu­aa lä­hes­tyä. Olem­me ta­van­neet joku vuo­si sit­ten jos­sa­kin nais­te­nil­las­sa ohi­men­nen. Ly­hyt koh­taa­mi­nen etei­sen nau­la­koil­la pa­lau­tuu kui­ten­kin mie­lee­ni.

Kuu­len ky­sy­myk­sen, jon­ka kä­sit­te­lyyn soit­ta­ja toi­voo saa­van­sa sa­man ar­vo­poh­jan omaa­van ih­mi­sen nä­kö­kul­maa. Per­he­ti­lan­ne on vai­kea. Puo­li­soi­den vä­lil­lä kes­kus­te­lu­yh­teys on ka­don­nut. Mo­nen­lais­ta ikä­vää on ta­pah­tu­nut. Pyy­dän ker­to­maan li­sää. Esi­tän tar­ken­ta­via ky­sy­myk­siä. Kuun­te­len ja an­nan toi­sen pu­hua. Tie­dän, et­tä näin voin par­hai­ten aut­taa tois­ta sa­noit­ta­maan, jä­sen­tä­mään ja löy­tä­mään vaih­to­eh­to­ja, jot­ka so­pi­vat juu­ri hä­nel­le ja hei­dän ti­lan­tee­seen­sa.

Ky­syn, mi­ten lap­set ko­ke­vat ko­din il­ma­pii­riin. An­nan tie­toa mah­dol­li­sis­ta aut­ta­mis- ja vi­ra­no­mais­ta­hois­ta, jois­ta voi ha­kea apua yk­sin tai puo­li­son kans­sa yh­des­sä. Ky­syn, mikä on aut­ta­nut jak­sa­maan. Se, et­tä on ai­na­kin yk­si ys­tä­vä, jon­ka kans­sa on voi­nut pu­hua poh­jia myö­ten. Se, et­tä on päät­tä­nyt läh­teä ha­ke­maan muu­tos­ta ja apua ti­lan­tee­seen. Se, et­tä voi us­koa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen vai­keuk­sien­kin kes­kel­lä.

Pu­he­lun jäl­keen ajat­te­len läm­möl­lä tätä per­hee­näi­tiä ja hä­nen per­het­tään. Toi­von, et­tä rak­kaus ja toi­nen toi­sen­sa kun­ni­oit­ta­mi­nen pa­lai­si­vat hei­dän ko­tiin­sa. Us­kon tä­män to­teu­tu­van, mi­kä­li mo­lem­mat puo­li­sot si­tou­tu­vat sa­maan ta­voit­tee­seen. Olen­han vuo­sien var­rel­la näh­nyt niin mo­nien vai­kei­den­kin per­he­ti­lan­tei­den ehey­ty­mis­tä – jos­kus pit­kän­kin pro­ses­sin kaut­ta.

Tot­ta­han jo­kai­nen ha­lu­aa elää on­nel­li­ses­sa ko­dis­sa. Tot­ta­han jo­kai­nen van­hem­pi ha­lu­aa an­taa lap­sil­leen tur­val­li­sen lap­suu­den. Jos­kus ih­mi­nen voi kui­ten­kin so­keu­tua omaan toi­min­taan­sa niin, et­tei näe ja kuu­le lä­heis­ten­sä tar­pei­ta. Ja on hu­kas­sa it­sen­sä­kin kans­sa sil­loin. Jos omat kei­not ei­vät vie eteen­päin, kyn­nys avun ha­ke­mi­seen sai­si ol­la ma­ta­la. Ky­sy­mys­hän on niin mer­kit­tä­väs­tä asi­as­ta kuin omas­ta, toi­sen ja koko per­heen hy­vin­voin­nis­ta.

Me jo­kai­nen kai­paam­me hy­väk­syn­tää. Me jo­kai­nen tar­vit­sem­me rak­kaut­ta ja an­teek­si­an­ta­mus­ta eni­ten juu­ri sil­loin, kun sitä vä­hi­ten an­sait­sem­me. Olen usein muis­tel­lut per­he­te­ra­pi­ao­pin­nois­ta mie­lee­ni jää­nyt­tä lau­set­ta: "On­nel­li­nen koti – se paik­ka ja ne ih­mi­set, jot­ka kat­so­vat si­nua ar­vos­ta­vas­ti." Voi­ko tuon pa­rem­min sa­noa? Ar­vos­te­le­vien sil­mä­la­sien vaih­ta­mi­nen ar­vos­ta­viin sil­mä­la­sei­hin saa ai­na ih­mei­tä ai­kaan.

Ar­mol­li­nen il­ma­pii­ri avaa elä­mään vir­ren 471 ku­vaa­mia nä­kö­a­lo­ja:

"Hyvä Ju­ma­la, kii­tän ko­dis­ta, omai­sis­ta, per­hees­täm­me. Si­nul­ta on elä­mäm­me. Kaik­ki rak­kaa­ni ovat lah­jaa­si. Her­ra, ope­ta, et­tä ko­to­na kuun­te­lem­me toi­si­am­me, iloit­sem­me on­nes­tam­me, em­me rii­te­le, tur­haan kiis­te­le. An­na voi­mia oi­kein toi­mia. Sil­loin meil­lä jo­kai­sel­la ko­to­na on hyvä ol­la ei­kä mi­nua mi­kään pe­lo­ta. Suo­jaa ko­tia, mei­tä kaik­kia. Pyy­dän, Her­ra, vii­saut­ta, ys­tä­vyyt­tä, rak­kaut­ta. An­na yh­des­sä mei­dän py­syä."