Mie­he­ni pu­he­lin soi.

– Pap­pa, läh­det­kö mei­dän kans­sa seu­ra­telt­taan Ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen?

– Ei pap­pa nyt voi läh­teä, kos­ka sel­kä ei vie­lä kes­tä is­tu­mis­ta siel­lä. Pa­pan on ol­ta­va vau­nul­la pit­käl­lään. Ky­sy­kää­pä mum­mol­ta.

Pu­he­lin siir­tyy mi­nul­le.

– Mi­ka­el tääl­lä. Läh­ti­sit­kö mi­nun ja Ed­wi­nin kans­sa seu­ra­telt­taan? Isä ja äi­ti ei­vät eh­di, kun pi­tää hoi­taa pie­niä.

En ol­lut aja­tel­lut läh­teä. Mut­ta ei­hän tuol­lai­seen pyyn­töön hen­no­nut kiel­tä­vää vas­taus­ta an­taa.

– Tot­ta­kai. Mis­sä ta­va­taan? Tul­kaa kir­ja­myy­mä­län eteen. Osaat­te­ko sin­ne? On­han var­mas­ti van­hem­mil­ta lupa?

Pi­kai­nen kä­ve­ly­mat­ka so­vit­tuun paik­kaan. Ovat­ko­han po­jat osan­neet tul­la seu­ra­ken­tän toi­sel­ta lai­dal­ta? On­nek­si toi­sel­la on jo oma kän­nyk­kä, jos vaik­ka ek­sy­vät. Siel­lä­hän 8- ja 6-vuo­ti­aat po­jat jo ovat­kin. Is­tu­vat maas­sa ja näyt­tä­vät tut­ki­van jo­tain. Mi­ten käy puh­tai­den vaa­lei­den short­sien? Sy­dän­tä läm­mit­tää – mum­mon rak­kaat sii­nä! Iloi­nen koh­taa­mi­nen.

Löy­däm­me va­paan pai­kan seu­ra­tel­tan etuo­sas­ta. Ajat­te­len, mi­ten mo­nen­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta seu­ra­vie­rai­ta on­kaan tul­lut su­vi­seu­roi­hin. Aja­tuk­se­ni kes­key­tyy.

– Mum­mo, tie­sit­kö sitä....

Ja mum­mo kuun­te­lee. Mi­ka­e­lil­la on tär­ke­ää ker­rot­ta­vaa. Pu­hum­me su­pa­tel­len. Ed­win, pie­nem­pi po­jis­ta, ha­lu­aa vuo­ros­taan huo­mi­o­ta.

– Mum­mo, kat­so­han tuon­ne....

Ja mum­mo kat­soo. Ja se­lit­tää, mitä on viit­to­ma­kie­li.

Ju­ma­lan­pal­ve­lus al­kaa. Seu­ra­kan­sa yh­tyy vir­teen. Täs­sä on juh­lan tun­tua. Po­jat kes­kit­ty­vät kuun­te­le­maan. Pie­nem­pi no­jaa mi­nuun. Täs­sä on hyvä ol­la. Kuin Ju­ma­lan sil­mien al­la.

Mie­lee­ni tu­lee lap­suus­muis­to. Is­tuin isän sy­lis­sä kat­sel­len kor­ke­al­la kaar­tu­vaa hoh­ta­van val­kois­ta su­vi­seu­ra­tel­tan kat­toa. Oli tur­val­lis­ta. Ju­ma­lan sil­mien al­la sil­loin­kin.

Ju­ma­lan­pal­ve­lus päät­tyy. Tai­vaal­le on ker­ty­nyt tum­mia uk­kos­pil­viä.

– Nel­jän mi­nuu­tin pääs­tä sa­taa, to­te­aa Mi­ka­el.

– Mi­ten niin? Mis­täs sinä noin päät­te­let?

– Olen lu­ke­nut Su­den­pen­tu­jen kä­si­kir­jaa.

– No sit­ten­pä mei­dän on pi­det­tä­vä kii­ret­tä.

Ja niin me pi­däm­me. Pie­nem­pi pi­tää kä­des­tä kiin­ni. En­sim­mäi­set suu­ret sa­de­pi­sa­rat ti­pah­te­le­vat juu­ri kun lä­hes­tym­me asun­to­vau­nu­am­me. Ja sit­ten tu­lee­kin vet­tä kuin kaa­ta­mal­la.

Miel­tä läm­mit­tä­vä muis­to vii­me ke­säl­tä. Jos­pa tä­hän­kin ke­sään saa si­säl­tyä vas­taa­van­lai­sia hy­viä het­kiä yh­des­sä pien­ten rak­kai­den kans­sa.