Olin per­heen kuo­pus. Se pah­nan­poh­jim­mai­nen. Ny­ky­kie­lel­lä sa­not­tu­na il­ta­täh­ti. Muis­tan, mi­ten pää­sin usein äi­din mu­kaan kau­pun­kiin asi­oil­le. Isom­mat si­sa­ruk­set oli­vat kou­lus­sa, isä pel­to­töis­sä. Ki­pi­tin äi­din kii­reis­ten as­kel­ten tah­dis­sa mu­ka­na. Vä­lil­lä as­ke­leet so­vi­tet­tiin pien­ten jal­ko­jen mit­tai­sik­si. Lin­ja-au­to­jen kul­ke­mi­sen vä­lis­sä piti eh­tiä käy­dä kau­pas­sa, pan­kis­sa, pos­tis­sa.

Työn­täy­tei­set oli­vat ajat van­hem­mil­la­ni tuol­loin. Lap­sen sil­min kat­soin maa­il­maa. Ais­tin tun­nel­mia. Sil­loin täl­löin äi­ti­ni koh­ta­si tut­ta­via, joi­den kans­sa py­säh­tyi kes­kus­te­le­maan. Use­am­pi­kin suun­ta­si kat­seen­sa mi­nuun ja osoit­ti äi­dil­le ky­sy­myk­sen:

– On­ko teil­lä vie­lä näin pie­ni lap­si?

Kuu­lin vas­tauk­ses­sa hi­ve­nen yl­peyt­tä:

– Kyl­lä. Tämä on mei­dän nuo­rim­mai­nen.

Ei epäi­lys­tä­kään, et­ten­kö oli­si ol­lut odo­tet­tu, toi­vot­tu, ra­kas­tet­tu. Sen ais­ti sa­no­jen sä­vys­tä, kat­sees­ta, kos­ke­tuk­ses­ta.

Ku­lui vuo­sia. Mi­nus­ta tuli äi­ti. Tuli vie­lä toi­sen, kol­man­nen, nel­jän­nen, vii­den­nen, kuu­den­nen, seit­se­män­nen ja kah­dek­san­nen ker­ran. Kuul­tu­aan uu­den vau­van odo­tuk­ses­ta jo les­kek­si jää­nyt äi­ti­ni toi­vot­ti jo­kai­sel­la ker­ral­la tai­vaan Isän siu­naus­ta. Ei kau­his­tel­lut. Ei ih­me­tel­lyt. äi­ti ym­mär­si, jos olin vä­sy­nyt. Hän loi omal­la ta­val­laan luot­ta­mus­ta ar­ki­siin aa­mui­hin ja päi­viin. Oli mu­ka­na juh­la­het­kis­sä­kin.

Jo­kai­sen lap­sen syn­ty­män ai­koi­hin äi­ti­ni tuli meil­le. Vii­pyi vii­kon tai kak­si. Oli läs­nä. Ja­koi ilon uu­des­ta elä­mä­nih­mees­tä. Is­tui kei­nu­tuo­lis­sa vau­va sy­lis­sä. Luki isom­mil­le lap­sil­le sa­tu­ja. Pais­toi let­tu­ja kou­lu­lai­sil­le. Myö­tä­e­li ja ym­mär­si ko­liik­ki­vau­vo­jen hoi­dos­ta tul­lut­ta uni­vel­kaa­ni. Muis­tan ky­sy­nee­ni hä­nel­tä kai­ken tä­män lo­mas­sa:

– Tun­tui­ko si­nus­ta, et­tä olit van­ha saa­des­sa­si mi­nut?

Vas­tauk­ses­ta kuul­si vah­va elä­män­ma­ku:

– Ei. Nuo­ret­han ne lap­sia saa­vat. No niin­hän se on.

Nois­ta ajois­ta on ku­lu­nut ai­kaa. Per­heem­me lap­set ovat kas­va­neet nuo­rik­si ja ai­kui­sik­si. Osal­la on jo oma­kin per­he. Vuo­si toi­sen­sa jäl­keen olem­me saa­neet pi­tää äi­tiä ja mum­moa meil­lä jou­lu­vie­raa­na. Hän on kuu­lu­nut per­hee­seen. On ky­sel­lyt las­ten kuu­lu­mi­sia. Ja an­ta­nut sii­nä lo­mas­sa elä­mä­noh­jei­ta – tut­tu­ja ja tur­val­li­sia.

Nyt kat­son äi­ti­ni hau­raak­si käy­nyt­tä ole­mus­ta ja ho­pei­sia hiuk­sia. Hoi­van an­ta­jan ja saa­jan osat ovat vaih­tu­neet. On tul­lut ai­ka, jol­loin on mi­nun vuo­ro­ni hi­das­taa as­ke­lei­ta­ni hä­nen rin­nal­leen, ot­taa kä­si­puo­les­ta, aut­taa, hoi­taa asi­oi­ta hä­nen puo­les­taan. On tul­lut ai­ka, jol­loin jo­kai­seen päi­vään kuu­luu soit­to lä­hes kah­den­sa­dan ki­lo­met­rin pää­hän äi­dil­le – mil­lai­nen voin­ti, mil­lai­set aja­tuk­set, mi­ten hän pär­jää. On tul­lut ai­ka, jol­loin tun­tuu ai­em­paa tär­ke­äm­mäl­tä kään­tää au­ton kul­ku­suun­ta hä­nen luok­seen. Jo­kai­nen yh­des­sä vie­tet­ty het­ki tun­tuu tär­ke­äl­tä.

Vie­lä on mah­dol­li­suus kuul­la hä­nen elä­män­ta­ri­naan­sa kaik­kien yh­dek­sän ele­tyn vuo­si­kym­me­nen ajal­ta. Kuul­la, mi­ten so­tien jäl­keen kai­kil­la oli niuk­kuut­ta, teh­tiin työ­tä, per­heet kas­voi­vat ja ih­mi­set aut­toi­vat toi­nen toi­si­aan. Kuul­la sii­tä, mi­ten hän nuo­re­na avi­o­vai­mo­na löy­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja us­kon lah­jan. Sen, joka on kan­ta­nut vai­kei­na­kin ai­koi­na. Sen, joka kan­taa vie­lä­kin.

– Sitä on aja­tel­lut, et­tä mum­mo on ai­na ole­mas­sa. En­tä jos mum­moa ei koh­ta ole? tyt­tä­re­ni kat­soo sil­mii­ni ja ky­syy kos­ket­ta­vas­ti.

Olen het­ken hil­jaa ja vas­taan sa­mal­la it­sel­le­ni­kin:

– Niin. Rak­kaus jät­tää jäl­jen. Se jäl­ki ja ne muis­tot säi­ly­vät. Jäl­jel­le jää kii­tol­li­suus.